Jukka Tapio Karjalainen oli aprillipäivänä tyytyväinen mies. Lauluntekijä sai tuolloin paitsi juhlia 68-vuotissyntymäpäiväänsä myös tuoda uuden Suomalaista muotoiluu -albuminsa kappaleet ensi kertaa yleisön eteen. Helsingin Tavastialla järjestetyllä levynjulkaisukeikalla esitettiin ensin kaikki uuden levyn biisit, ja siitä jatkettiin sujuvasti vanhemman materiaalin kimppuun.
Loppujen lopuksi Karjalainen yhtyeineen nautti illasta niin paljon, ettei meinannut lopettaa ollenkaan. Encoret seurasivat toistaan, ja lopulta konsertti venyi kaksituntiseksi. Eli kun uusi levy on puolisen tuntia pitkä kokonaisuus, sen lisäksi saatiin kuulla vielä erillisen keikan verran vanhoja hittejä.
Karjalaisen seurana lavalla oli vanha tuttu luottoryhmä Janne Haavisto, Mikko Lankinen, Pekka Gröhn ja Tom Nyman. Näistä monet ovat musisoineet Karjalaisen rinnalla jo 1980-luvulla, ja kokeneen esiintyjäryhmän soitanta kulki yhtä tiukasti kuin kokoonpanolta on totuttu odottamaan. Ammattilaisten työskentelyä on aina ilo seurata.
Mitä illan musiikilliseen antiin tulee, konsertin rakenne pisti uuden levyn kappaleet julman vertailun kohteeksi. Suomalaista muotoiluu sisältää lempeää, viehättävää, verkkaiseen tahtiin etenevää musiikkia, ja albumilta pilkistää esiin muutamia helmiä. Mutta kun Karjalaisen levytettyä tuotantoa joskus tulevaisuudessa analysoidaan, harvassa lienevät ne listat, joissa albumi nostetaan artistin viiden vahvimman julkaisun joukkoon.
Esimerkiksi Sineadin laulu ja Mary Ann ovat hyviä, koskettaviakin kappaleita. Mutta kun niiden jälkeen kuulee sellaisia raskassarjalaisia kuin Hän, Villejä lupiineja, Terve Sirkka Lautamies, Mennyt mies, Telepatiaa, Meripihkahuone ja Doris, jäävät uutuudet vääjäämättä näiden varjoon.
Karjalainen itse tuntuu innostuvan nyt nimenomaan uusien laulujen esittämisestä. Tämä kuului Tavastialla esimerkiksi siinä, että tuoreemmat biisit lähtivät lauluntekijältä virheettömästi, mutta kun tuli aika laulaa vanhoja standardeja, sanoitukset tuppasivat unohtumaan ja muutama säkeistö vaihtoi keskenään paikkaa.
Tämä ei yleisöä haitannut. Katsomo otti innokkaasti vastaan kaiken, mitä Karjalainen tarjosi, ja jos artisti itse unohti välillä sanat, kuulijat kyllä lauloivat ne mukana. ”Voitte sitten itse pistää nuo oikein”, Karjalainen hymähti Hän-tulkinnan jälkeen.
Se kaikkein tärkein asia pitää joka tapauksessa edelleen kutinsa: J. Karjalaisen musiikki on parhaimmillaan kuin valoterapiaa sielulle. Ja sitä parempaa vastinetta rahalle ei kolkossa nykyajassa voi saada.
Soundin työryhmä: Saku Schildt (teksti), Jenni Schildt (some)