T-paita niskaan ja farkut jalkaan. Sitten homma haltuun. Juuri muutoin ei pian viisikymppisen suomirockin kansallisaarteen toimintaa pysty kuvailemaan. Hieman kreisimpi sanallinen seikkailija voisi käyttää vertauskuvina vaikkapa ruisleipää ja voita, ellei peräti lihaa ja perunaa, mutta näillä nyt mennään.
Toisin sanoen Eppu oli Tammerfestissä niin Eppu kuin Eppu olla voi. Edes mustia ja valkoisia kosketellut Iiro Rantala ei sitä muuksi muuttanut. Iirokin oli ihan Eppu.
Ydinbändistä Aku Syrjän rumpalointi oli totutun nautinnollista seurattavaa, ja serkkunsa Pantsen näpeissä piilee yhä herkkyys. Sami Ruusukallio on bassotteluineen ja taustalauluineen yksinkertaisesti mies paikallaan. Soundi oli mallikasta, ja välispiikit naurahduttivat sopivasti. Martti Syrjän ja Juha Torvisen hypyissäkin on vielä sen verran ilmaa, että erinäisten venähdysten riski toi Tammerfestin päätöspäivän loppuunmyytyyn iltaan jopa kevyen – hyvin, hyvin kevyen – häivähdyksen vaaraa.
Takuutouhuamista, kaikessa hyvässä.
Paitsi että… No, päätän nyt kitistä settilistasta. Kun en muuta voi.
Jokainen täysjärkinen tietysti ymmärtää, miksi Eput soittaa festivaalilla pelkkiä tunnetuimpia kappaleitaan. Kyseessähän on oikeastaan puhdas velvollisuus. Ei rillit vinossa hoipertelevaa festarikansaa viihdytetä sinkkujen b-puolilla. Nyt on kuitenkin niin, että kun bändillä on niin valtava määrä ”albumiraitoja”, jotka peittoavat monin tavoin useat sen kuluneista hiteistä, kaltaiseni musaniilo ei voi olla kuutioimatta, millä kappaleilla niitä baarikärpäsiä ja urheiluhulluja voisi korvata.
Kuuntelin Ratinan-konsertin alle pitkästä aikaa Eppujen vuonna 2004 ilmestyneen paluulevyn Sadan vuoden päästäkin, joka kuuluu sinisessä melankoliassaan bändin parhaimmistoon. Levy liikutti, ja mietin kananlihoissani, millaista olisi kuulla joskus Olin vain tuuli, Lajinsa viimeinen tai Niin äkkiä keikkalavalla. Samanmoisia pieniä mestariteoksia löytyy liki joka levyltä. Millainen olisikaan setti, joka koostuisi edes puoliksi näistä helmistä?
Ratinassa vain Imperiumin vastaisku -albumin (1988) Afrikka, sarvikuonojen maa pääsi yllättämään. Tai oikeastaan yllätti sekin, että setin koskettavin esitys oli Kahdeksas ihme -levyn (1985) Vihreän joen rannalla (kauan sitten), biisi josta en ole koskaan niin täysillä välittänyt. Nyt se iski huolella sisuksiin. Tiedä häntä miksi.
Saahan sitä toiveajatella, ja kun suuret pyöreät tässä nyt koputtelevat, voisiko olla, että toiveille saisi vastakaikua?
Vaikka eipä siinä. T-paita ja farkut päällä tätäkin kirjoittelen. Oikein mukava asu on se.