Teksti ja kuvat: Marko Säynekoski
Tänä vuonna Tampereen Speed Metal Party järjestettiin poikkeuksellisesti Tullikamarin Pakkahuoneen asemesta Tavara-asemalla, koska Pakkahuone on parhaillaan remontissa. Selkein ero paikan vaihdoksella oli siinä, että tapahtuma vedettiin läpi tavallista rivakammalla aikataululla. Yleisöä tämä palveli siten, että bändien nopeiden vaihtoaikojen ansiosta ei tarvinnut odotella seuraavaa esiintyjää kovinkaan kauaa.
Myös tunnelmaltaan Speed Metal Party poikkesi aiemmasta. Tunnelma oli jollakin tapaa Pakkahuonetta lämminhenkisempi, ja klubityyppinen konserttisali tarjosi myös mahdollisuuksia istahtaa välillä jalkoja lepuuttamaan.
Liekö paikan ansiota, mutta myös yhtyeiden keikat vaikuttivat varsin leppoisilta. Tuntui siltä, kuin kaverit olisivat esiintymässä kavereille, ja Dethronen sekä Prestigen kohdalla siitä taisi juuri pitkälti ollakin kysymys. Dethronen keikan aluksi Niko Airaksinen ilmoitti, että te tiedätte keitä me ollaan, ja tottahan se olikin. Ja sen jälkeen rytinä lähti käyntiin.
Koko tapahtuman käynnisti turkulainen Kovaa Rasvaa, joka oli Speed Metal Partyn loikka genrerajojen yli. Nuoret turkulaiset päästelivät 80-luvun alkuaikojen punkin ja hardcoren väliin rakennettua siltaa pitkin. Touhu vaikutti juuri hardcoren alkuhämärän teemaan sopivasti hieman horjuvalta, mutta silti mukavan jäntevältä.
Seuraavaksi esiintynyt ruotsalainen thrash-komppania Methane vei yleisön sitten siihen metallikantaan. Yhtyeen rapsakka rypistys toimi sopivana johdatuksena tamperelaisten Dethronen ja Prestigen kirpeisiin keikkoihin. Prestigen kohdalla kiivas keikkatahti ei voinut olla näkymättä. Bändi toimii erittäin varmaotteisesti siitäkin huolimatta, että yhtyeellä tuntuu nykyään lavalla olevan käynnissä jonkinlainen aktiivisuuspisteiden keräily, kun liikehdintää tapahtuu selvästi enemmän kuin vaikkapa vuosi sitten vastaavassa tapahtumassa.
Illan pääesiintyjän tehtävän hoiti suvereenisti saksalainen pitkän linjan metalliretkue Tankard. Yhtyeen yhden asian liike oluen puolestapuhujana on yleensä sopinut hieman huonosti metallibändin filosofian ohjenuoraksi, ja myös Tankard on joutunut jossain määrin kärsimään aiheen johdosta.
Vielä vaikkapa 90-luvulla Tankardin saattoi sujuvasti ohittaa olankohautuksella, sillä jo tuolloin maailmalla oli selvästi paremmin ja vakuuttavammin asiansa osaavia joukkueita. Tankardin puolustukseksi on kuitenkin laskettava pitkäjänteinen ja sinnikäs työ, joka itse asiassa on alkanut kantaa erityistä hedelmää vasta muutamilla tuoreimmilla albumeilla.
Ja kun teutonikvartetti nousee lavalle, ei voi muuta kuin nostaa hattua. Kuuttakymppiään lähestyvät laulaja Andreas Geremia ja basisti Frank Thorwarth kirmaavat lavalla siihen malliin, että monet nuoremmatkaan eivät varmasti pysyisi perässä. Mutta siitä alkuperäisestä ideologiasta ei kuitenkaan tingitty. Rumpukorokkeen reunamilla oli nimittäin kunnioitusta herättävä arsenaali oluttölkkejä ja vielä näinä aikoina, jolloin tuntuu olevan trendikästä särpiä biisien välissä pelkkää vettä.
