Yli 10 000 hengen yleisö kahden päivän aikana kahdessa kaupungissa. Helsingin jäähalli vetää väkeä noin 8200 ja Turun Logomokin 3500. Isoja konserttipaikkoja, paljon kuulijoita, ja ihan tietty amerikkalainen pääesiintyjä.
Kun yleisömäärä kipuaa viisinumeroisiin lukemiin, voisi kuvitella että nyt puhutaan sellaisesta raskaasta musiikista, jota passaa tehosoitella radiovertailun kautta vaikka sitten Radio Rockilla. Tällä kertaa todellisuus on toinen.
Lorna Shore soittaa deathcorea. Eikä ihan mitä tahansa deathcorea, vaan sinfonisuuksiaan ja vauhtilukemiaan myöten niin turboahdettua raskasta musiikkia, ettei sen voisi mitenkään kuvitella kutkuttelevan kovin suuria yleisömassoja.
Ihmetys onkin ollut täällä Suomessakin suurta, kun bändi on ollut jo kahdesti Tuskan pääesiintyjänä massiivisille yleisömerille ja kaikki tämä on tapahtunut ihan muutaman vuoden sisällä, kun bändi on julkaissut kaksi tuoreinta albumiaan laulaja Will Ramos keulillaan. Tänä aikana on tuntunut siltä, että mitä äärimmäisempää ja kunnianhimoisempaa metallia Lorna Shore tekee, sitä isompaan ihmisjoukkoon se vetoaa.
Jo ennen viime viikonlopun Helsingin ja Turun keikkoja ja varsinkin niiden jälkeen oli hienoa lukea kommentteja sosiaalisesta mediasta. Instagram, Facebook ja varsinkin Threads täyttyivät kommenteista, joissa Lorna Shore -fanit kertoivat käyneensä keikoilla yksin, kaverin kanssa, perheen kanssa tai vielä isommalla porukalla ja seuraavaksi kerrottiin, miten paljon bändin kappaleet liikuttivat ja koskettivat kyyneliin asti, kun ne koki livenä.
Muistetaan nyt vielä kerran, että Lorna Shore todellakin soittaa turboahdettua deathcorea, josta ei äärimmäisyyksiä puutu ja jonka sekaan Will Ramos venyttelee äänenkäyttöään sellaiseen suuntaan, että Lorna Shoren voisi kuvitella olevan ihan kammottavinta mahdollista äänisaastetta suurelle osalle ihmisistä.
Voisiko olla niin, että Lorna Shore tekee keinoja ja seurauksia kaihtamatta juuri itsensä näköistä ja kuuloista metallia niin vilpittömästi ja mitään säästelemättä, että se toimii juuri siksi niin monelle kuulijalle?
Voisiko tästä asenteesta ottaa aika moni bändi mallia? Ei nimittäin kulu viikkoakaan, kun joitakin bändejä kuulostellessaan huomaa turhautuvansa siitä, että bändi tekee jonkin asian ihan hyvin tai jopa todella hienosti, MUTTA saman asian voisi tehdä vielä rohkeammin ja äärimmäisemmin, eikä jättää kehtaamatta tehdä juuri näin?
Jos peilataan kaikkea sitä metallin historiaan, mitä Lorna Shoren levyillä on kuultu ja mitä keikoilla on nyt koettu, historia toistaa itseään. Siis nimenomaan hyvässä ja esimerkillisessä mielessä.
Miettikääpä, mikä yhdistää vaikkapa 80-luvun Metallicaa ja Slayeria, 90-luvun Panteraa ja Kornia, 2000-luvun System of a Downia ja Slipknotia tai vaikka sitten 2010-luvun Gojiraa ja Mastodonia?
Ne kaikki ovat tai vähintäänkin olivat tavalla tai toisella niin omintakeisia, rajoja rikkovia ja omaehtoisia bändejä, joiden ei millään olisi voinut uskoa kolahtavan todella isoille yleisöille, ja toisin kävi. Nyt nämä bändit, joiden musiikista kaiken järjen mukaan kovin ison yleisömäärän ei olisi uskonut pitävän, ovat soittaneet halleille tai areenoille lähes koko uransa. Niihin liittyy myös valtavaa fanitusta, johon kuuluu kaiken mahdollisen merchandisen haalimista, tatuointeja, keikkojen kiertämistä bändin perästä ja kokonaisten uusien genrejen ja bändien syntymistä.
Lorna Shore kuuluu tähän samaan joukkoon. Se on 2020-luvun metallimusiikin uutta aaltoa.
Logomon-keikalla bändin soittoa kuunnellessani, show’ta katsoessani ja yleisöä seuratessani huomasin ajattelevani toistuvasti samaa asiaa. Sitä, että nyt se on varmaa: Lorna Shore on metallin evoluution seuraava vaihe.
Lorna Shore kehtaa olla niin kuuluvasti ja näkyvästi Lorna Shore, että sitä rakastetaan ja vihataan intohimoisesti. Palatakseni aiempiin somekommentointeihin, jokaisesta Lorna Shorea ihastellutta kommentointia vastaan löytyy vähintään yhtä monta vähättelyä, jossa kiiruhdettin muistuttamaan, ettei se Lorna Shore nyt ole niin ihmeellinen bändi, vaan se on oikeastaan aika paska ja se laulajakin on aivan saatanan ärsyttävä typerine tukkineen.
Juuri tällaiset kommentit vain vahvistavat sitä ajatusta, että Lorna Shore tekee jotain oikein.
Logomo oli aivan totaalisen täynnä väkeä. Joka toisella tuntui olevan Lorna Shoren paita päällä. Paikalla oli sekä selvästikin vihkiytyneitä metallin kuuntelijoita että sellaisia, joille Lorna Shore saattaa olla se ainoa raskaamman musiikin edustaja, joita he kuuntelevat. Yksi asia yhdisti kaikkia kävijöitä. Lorna Shore sai kaikki täysin sekaisin.
Ehdittiinköhän keikalla peräti toiseen kappaleeseen Unbreakable asti, kun TPS-paitaan sonnustautunut Will Ramos kehotti niin monen ihmisen crowdsurffaamaan kuin on mahdollista ja näin totta vie tapahtui. Jo tätä ennen lavalla oli nähty pyroja, pommeja, huolella suunniteltua kuvamateriaalia videoscreeneillä ja sen luokan deathcoren tykittelyä, että jo parin kappaleen aikana oli tapahtunut enemmän kuin monen tavallisen bändin keikalla tapahtuu yhteensä.
Joku vääräleuka ajattelee taatusti nytkin, että juuri tässä se Lorna Shoren vika onkin. Bändi tekee kaikkea ja kaikkialla vain siitä ilosta, että kaikkea on kaikkialla, eikä sen kaiken takaa löydy oikeita kappaleita lainkaan.
Kun katseli yleisön reaktioita, ei tämän väärempää mielipidettä oikein voi olla, jos nyt mielipiteitä voi vääriä olla.
Varsinkin Glenwood ja Dancing Like Flames jättimäisine melodioineen olivat jotain sellaista, mikä sai ihmiset ulvomaan itkusta. Tunteenpurkaukset olivat suurempia kuin olen nähnyt keikoilla pitkään, pitkään aikaan. Lorna Shore on lyhyessä ajassa onnistunut tekemään ihmisille niin merkityksellistä musiikkia, että ne tunteet purkautuivat nyt.
Kaikki mitä keikalla nähtiin ja kuultiin sai myhäilemään kerta toisensa jälkeen sitä, miten hienoa on, että juuri tällainen musiikki uppoaa näin suureen väkimäärään juuri nyt. Elämme aikoja, jolloin taiteen, kulttuurin ja musiikin asema heilahtelee, eikä ihmisillä tunnu välillä olevan oikein kärsivällisyyttä uppoutua mihinkään. Lorna Shoren keikalla tuli erittäin selväksi, että jopa 20-minuuttinen Pain Remains -albumin (2022) nimikkokappaletrilogia oli opeteltu jokaista lyriikkariviä myöten ulkoa, kuulijat tuntuivat tuntevan jopa bändin kuvaston läpikotaisin ja kaikesta aisti sen, että Lorna Shoren levyjä ja kappaleita on kuunneltu huolella ja täysillä niihin paneutuen.
Kävellessäni ulos Logomosta ja katsellessani onnellisen ja helpottuneen oloisia ihmisten kasvoja, olin viimeistään täysin varma siitä, että todistamme Lorna Shoren muodossa jotain uutta ja raskaan musiikin koko olemusta ravistelevaa, ja olemme ihan yhtä merkityksellisten asioiden äärellä kuin niiden vuosikymmenten takaisten klassikkoalbumien ja -kiertueiden kohdalla, joita kaikki aina haikailevat. Elämme Lorna Shoren rinnalla raskaan musiikin historiaa juuri NYT ja saamme kokea, kun tämän luokan bändi elää todellista kultaista aikaansa.
Teksti: Aki Nuopponen, kuvat: Jaana Martinkauppi
