Losangelesilaista Edge of Paradisea kuvataan elokuvalliseksi yhtyeeksi. Bändin näkemys naislauluhevistä rakentuu korkealta kireästi vetävän ja venytellen artikuloivan hard rock -laulajan varaan. Häntä säestetään groove- ja nu-metalilta haiskahtavin muskeliriffein sekä ajoittain äänimaisemaa lähes dominoivin koskettimin.
Tämä Joan Jettin, Panteran, Kingdom Comen ja ”elokuvallisten” syntikoiden vuoropuhelu käyttäytyy ainakin näissä korvissa kuin öljy ja vesi. Riffit ja laulumelodiat vuorottelevat mutteivät kohtaa kunnolla tai lomitu toisiinsa. Ilkeämpi voisi puhua sovitustaidon puutteesta.
Elementtien irtonaisuus ei haittaisi, jos The Prophecy ei olisi teemalevy. Tekoälystä ja koneiden kapinasta voisi syntyä taitavammissa käsissä musiikkia, joka peilaisi lyriikkaa edes jollain tunnetasolla. The Prophecy tuntuu kuitenkin vain hukatulta mahdollisuudelta.
Edge of Paradise vaikuttaisi yrittävän luoda samaan aikaan sekä unohtumatonta teemaeeposta että rokkaavia suoratoistohittejä, mutta kun kappaleet eivät tempaa mukaansa, kumpikaan missio ei valitettavasti onnistu.