Ai että… Florist tietää, minne ja miten koskettaa. Jopa kaltaiseni jöröjukka on brooklyniläisbändin hipahtavansuloisen folkpopin edessä täysin aseeton.
Sitten tunnelmat edellä liihotelleen viime levyn on muuttunut paljon, ja nyt keskiössä on napakka mitta, niin biisi- kuin kokonaisuustasolla. Kymmenen kappaletta, reilut puoli tuntia. Juuri hyvä.
Kitaristi-laulaja Emily Spraguen pääosin kirjoittamat akustishenkiset laulut ovat minimalistisia, helposti nuotion loimussa esitettäviä. Taitavan bändin soittamina ne saavat kuitenkin varsinaisen muotonsa. Kakkosbiisi Have Heaven on tästä symbioosista mitä upein esimerkki – pelkällä ääni ja kitara -meiningillä sävellys tuskin lähtisi moiseen liitoon.
Spraguen suorat ja rehelliset, kenties naiiveiksikin luonnehdittavat sanoitukset ovat nekin ihastuttavia. ”Some things just don’t make any sense / Like the jellyfish.” No niinpä!
Mistään lööperistä lyriikoita ei ole rakennettu, vaan kepeästi soivan albumin yhtenä ydinteemana on kuolema, loppu – ja se tulee monessa muodossa. ”Only the dead survive” Sprague laulaa ihanaisesti This Was a Giftissä.
Ah, mitä kontrastien juhlaa. Tätähän joutuu rakastamaan.