Free Carmenin esikoisjulkaisujen takana on paljon rakkautta. Bändin jäsenet ovat viettäneet pari vuotta rahaa keräten, laulujaan hioen, kuunnellen, omaksuen – ja toteuttaneet lopulta unelmansa. Sen myötä yksityisestä on tullut jaettua. Kesällä ilmestynyt Solstice I ja joulukuinen kakkososa välittävät kaiken omistautuneisuuden, jolla musiikkia on kirjoitettu.
Kumpikin levy kurkottaa 1990-luvun kautta kauemmas historiaan. Yksi juonne kulkee Bends-aikakauden Radioheadistä Pink Floydin instrumentaalikaariin. Toisaalla Free Carmen löytää yhdysvaltalaisen alternativen americana-vaikutteet ja power popin kertosäkeet. Referenssit ovat kuitenkin vain kädensijoja. Solsticeilla soi ydintään myöten sisäistetty materiaali, jossa ei ole mitään pakotettua tai ulkoa opittua.
Levyjen puntaroidut sävelkulut eivät avaudu hetkessä. Niiden kanssa kannattaakin viettää pitkiä aikoja; välillä keskittyneesti omaksuen, välillä hajamielisesti tunnustellen. Palkintoja on luvassa vielä silloinkin, kun melodioiden ilmimuodot ovat käyneet tutuiksi.
Kahteen tasavertaiseen albumiin dokumentoituu paitsi rutkasti näkemystä myös häivähdys oppimisprosessista. Sivujuonne ei ole haitaksi. Pikemminkin pieni puristus kertoo suuntavaistosta ja kunnianhimosta.
Samalla se kiteyttää levyjen perimmäisen arvon. Kun musiikki on tärkeää tekijöilleen, se on tärkeää myös kuulijalle.