Näinä päivinä ei ole pulaa kaaoksesta tai pakokauhusta. Silti Mandy, Indianan häly puhdistaa mielen. Yhtyeen kapinallisessa kolkkeessa kuuluu järkkyvien perustojen natina ja alakulttuurinen lupaus valtavirtojen kääntymisestä.
Sekasortoiseksi muutosvoimaksi asemoituvan URGHin informaatiotulva on tauotonta ja kaikkea muuta kuin sovittelevaa. Industriaaliset rytmit, kirskunnat ja ääninaarmut ovat kuitenkin helposti omaksuttavia: ankarimmatkin iskut ja efektit saavat pontensa Valentine Caulfieldin äänestä, jonka painot pysäyttävät kuuntelemaan.
Toisinaan, kuten virttyneen chanson-säkeen kannattelemassa A Brighter Tomorrow’ssa, tunnelma on liki haikea. Useimmin palopuheet huokuvat sähisevää vihaa, joka kiteytyy levyn viimeisiin riveihin. Hiljaisuuteen kiljuttu syytös kertoo, että lauhkean yhteisymmärryksen paikka on toisaalla:
”Yeah your friend’s a fucking rapist, but they’re all fucking crazy, man!”
Suorasanaisuudestaan huolimatta Mandy, Indiana puhuu ennen kaikkea teoin. Kokonaisuuden arvon punnitsevatkin välittömät reaktiot. Puristuuko käsi nyrkkiin? Lähteekö jalka seuraamaan katkonaista poljentoa? Tuntuuko meteli fyysisenä kipuna?
Jos ruumis vastaa kutsuun, sitä kannattaa uskoa. Pienetkin impulssit voivat äityä suuriksi liikkeiksi.