Tunteikkuuttaan korostavaa musiikkia on helppo moittia naiiviksi ja pintapuoliseksi. Lähestymistavassa on silti arvonsa. Yhä kammottavammaksi käyvässä ajassa tarvitaan uskoa hyvään ja kauniiseen, vaikka heppoisuudenkin uhalla.
Muovikukille on siis paikkansa. Yhtyeen kyynisyyttä karttava sointi yhdistelee Pariisin Kevään kimalteita, Karkkiautomaatin kotikutoisuutta ja Kuumaan täsmämelodisuutta, mutta kasvaa myös linjanvedoksi. Nelikko haluaa tavoitella äärimmäistä sydämeenkäypyyttä silläkin riskillä, että soljuvat teemat, alleviivaavat kitaraleadit ja pistävänkapea laulu tulevat tutuiksi jo parin kappaleen jälkeen.
Tämän tästä, etenkin yksittäisissä hetkissä, Muovikukat löytää kultasuonia, joita pitkin pääsee kaipauksen pehmentämään rinnakkaistodellisuuteen. Yleisote jää kuitenkin harmillisen varovaiseksi.
Tulkinta pysyy yksiulotteisena, ja sävelkulkujen konservatiivinen iskelmällisyys kuluttaa taikansa nopeasti loppuun. Tehokeinojaan kierrättävän ilmaisun äärellä tulee väistämättä ajatelleeksi, että usein todellinen lumo löytyy ilmeisimpien kasvupaikkojen sivusta.
Albumi huokuu toki lämpöä. Tietyssä mielessä se on tärkeintä. Vaikka keinovalikoima kannattelee Muovikukkia toistaiseksi vain puolimatkaan, yhtye on selvästi hyvien puolella.