Olen pettynyt, mutten lainkaan yllättynyt. Tämän piti tapahtua. Nyky-bluegrassin rakastetuimpiin tähtiin kuuluva Molly Tuttle on päättänyt laajentaa reviiriään, ja sehän tarkoittaa käytännössä musiikin popittamista.
Aurinkoisesti säteilevän Mollyn uskomattomia soitto- ja lauluesityksiä netissä tiiraavalla sedällä ei ole oikeutta vaatia, että nousukiidossa oleva superlahjakkuus pysyisi lestissään. Aina kannattaa kokeilla, eikä puhtaan akustisen yhtyesoinnin lähes tyystin hylännyt albumi ole mikään katastrofi. Kelpo juuriviihdepaketin lauluissa on luonnikasta henkilökohtaisuutta ja nyky-Amerikan dystooppisia tunnelmia kuvatessaan jopa särmää.
Laulajana Molly Tuttle ei ole joutunut ottamaan minkäänlaista loikkaa. Hänen äänessään ei ole kovaa perinnetwangia, jota olisi pitänyt hioa pois. Kitaristi-Mollyn tilanne on ankeampi. Pitkätukkamessias Billy Stringsin rinnalla akustisen pikkauksen kärkinimeksi noussut Tuttle on nyt tiukassa karsinassa. Auttamattoman geneerisen ja säyseän kevytsähköisyyden keskelle luikautteleva kitaristi tuntuu soittavan käsijarru päällä.
Joutava Icona Pop -cover I Don’t Care saa toivomaan, ettei tällainen lahjojen haaskaaminen jatku loputtomiin. En usko, että Molly Tuttlella on popcountry-markkinoilla mitään jakoa. Onneksi voi aina palata kotiin.