Onko mahdollista kirjoittaa rockooppera, joka kertoo kokonaisia tarinoita suurilta osin kitarainstrumentaalin keinoin? Ehdottomasti, jos kysytään Petteri Sariolalta.
Sariola ei olekaan mikä tahansa kitaristi. Hänen perkussiivinen fingerstyle-soittotapansa tekee miehestä ja kitarasta kokonaisen orkesterin. Olen nähnyt Sariolan esiintymisiä ja kuullut hänen levyjään runsaasti, mutta Voyager-albumia kuunnellessa hämmästyin toistuvasti, miten monikerroksisia äänimaisemia hänen näpeistään irtoaakaan.
Levy on nimensä mukaisesti matka. Aina välillä Sariola täydentää soittoaan laululla ja sanoilla, mikä on ehdottomasti parempi vaihtoehto kuin täysiverinen instrumentaalialbumi. Voyager on silti tehokkaimmillaan niinä hetkinä, kun se ottaa aikansa, rakentelee suuria tunnelmia ja viipyy niissä silkalla soiton hurmoksella.
Sariola on aina ollut parhaimmillaan livenä, ja muutamilta hänen albumeiltaan on jäänyt uupumaan sitä energiaa, joka on valloillaan keikoilla. Voyager on ilahduttava poikkeus sääntöön, sillä levyä kuunnellessa tuntuu kuin Sariola soittaisi kuulijan edessä. Niin läsnä olevaa musiikkia albumille on tallennettu.