Rammsteinia apinoineesta Stahlmannista vuonna 2015 eronneen Frank Herzigin Schattenmann on pian kymmenvuotias orkesteri.
Neue Deutsche Härte -genren keskisuuriin ja tasavarmoihin suorittajiin lukeutuva bändi edustaa lajin vakavampaa ja metallisempaa laitaa. Yhtye ammentaa laulujensa aiheet ihmislajin loputtoman typeryyden kaivosta ja työstää tarkkanäköisen kantaa ottavaa, rokkaavaa ja melodisesti tarttuvaa saksankielistä metallia.
Mistään superraskaasta industrialista ei kuitenkaan voi puhua. Koneelliset elementit ovat lähinnä edm-tehosteita, surinoita, sähinöitä ja muita hälyääniä, ja rytmiikka on silkkaa rokkia.
Nelikko pysyy tutuilla raiteillaan myös viidennellä albumilla, ja koska Herzigillä on oikein mainio melodiakorva ja sanottavaa, Schattenmannin punkhenkisen evokatiivisen piruilun parissa on helppoa viihtyä.
Yhtye on osunut muutamalla aiemmalla biisillään lähelle hittisektoria, mutta lopulta Endgegneriltä puuttuu se bängeri, joka nostaisi levyn ”ihan kivaa” paremmaksi.