Kun Loiriplukari ilmaantui viihdemaailmaan kuusi vuotta sitten kappaleilla Ei voi laittaa verotukseen ja Tää kesä meni Airistolla, kaikki varmasti suhtautuivat Vesa-Matti Loiria imitoiden laulettuihin elektrokappaleisiin hymähdellen. Loiriplukaria pidettiin hetken vitsinä. Kunnes tuli keikkoja. Ja toinen levy. Ja kolmas. Ja nyt peräti neljäs.
Voiko tällainen konsepti toimia, kun kappaleita on parin sijaan kasassa jo viisikymmentä? Kuten jo parilla ensisinglellään, Loiriplukari on yhä hämmästyttävästi yhtä aikaa yhden tähden ja viiden tähden musiikkia. Se on sekä täysi vitsi että jotain oikeasti taidokasta. Ollakseen nimetty Loirin mukaan, tässä kaikessa on paljon Spedeä.
Make rakastaa, ei sodi -albumin parissa viihtyy. Ensimmäisillä kuunteluilla keskittyy loirimaisuuksiin lauluissa ja hulvattomuuksiin sanoituksissa. Sitten alkaa virnuilla kaikille flirteille soundeissa, sovituksissa ja biiseissä. Albumi on lopulta todellinen viitteiden ja yksityiskohtien runsaudensarvi, joka saa hymyilemään kuin olisi todella onnellinen.
Lopulta käy juuri kuten Loiriplukarin keikoillakin. Levyn flow vie mukanaan. Biitit alkavat tanssittaa. Loirismit alkavat tarttua. Levy onkin yhtä aikaa maailman parasta ja maailman hirveintä musiikkia. Kuinka moni artisti pystyy samaan?
