Proge on yhä kirosana monelle, ja pitkälti omasta syystään. 1970-luvulla uuvuttavan pömpöösiksi paisunut musiikillisen erinomaisuuden esittely sai tarvitsemansa vastavoiman punkin tiivistetystä energiasta.
Astra tarjoaa 2010-luvun musiikki-ilmapiirin vaihtoehdoksi seiskarihuumeilta tuoksuvaa, miltei 80-minuuttista konseptialbumia. Mellotron ulvoo, kaikuisa kitarasoolo kestää, lauletaan avaruudellisia, kosmista efektiä pukkaa ja jäbät näyttävät löysiltä hämyiltä. Välillä juntataan heviriffiä, välillä leijutaan huilujen, koskettimien ja flanger-kitaran varassa. Polveilevia rakenteita, eteerisiä harmonioita ja suureellisia instrumentaaliteemoja mahtuu pisimmillään yli 17-minuuttisiin biiseihin.
Välillä Astra kuulostaa tuoreelta kokeilulta. Syntetisaattorit ujeltavat vinosti ja lauluharmoniat väreilevät miellyttävästi. Välillä tarjoillaan ummehtunutta ja tukkoon sormeiltua efektikitarasooloilua ja muuta puuduttavaa muusikkoelvistelyä. Juuri sitä regressiivistä progea, joka herättää sisäisen punkkarin vaatimaan tolkkua hippien nypläykseen.
The Weirding kuulostaa liiankin tarkkaan viiksekkäiltä esikuviltaan. Silti kannattaa yrittää ainakin vartin mittaista nimibiisiä ja vielä pidempää teosta nimeltä Ouroboros.