Harvoin törmää Shetlannista tuleviin artisteihin. Jos niin tekee, todennäköisimmin he esittävät saarten perinnemusiikkia. 1990-luvulla Goya Dress -yhtyeessä vaikuttanut Astrid Williamson kuitenkin näyttäytyy viidennellä sooloalbumillaan hyvin modernina, paikoin lähes avantgardistisena poptaiteilijana.
Klassisesti koulutettu pianisti ei niinkään panosta entiseen pääinstrumenttiinsa kuin vuoripuromaisen kirkkaaseen tai ajoittain hiukan kuiskaavaan lauluunsa ja pelkistetyn yleissoinnin ambient-viritykseen, jota on tehostamassa siinä lajissa tunnettu Leo Abrahams. Toki pianokin levyllä kuuluu, mutta ei sen enempää kuin akustinen kitara ja elektroniikka.
Aika kokeellisen alun jälkeen Pulse yllättää nelosraita Cherryllä, joka tabloineen, nestemäisesti välkehtivine syntikoineen ja päähän jäävine rakenteineen on ehta poptimantti. Heti perään Miraclessa on jopa muistumia 1960-luvun sunshine popista nimikappaleen asettuessa Peter Gabriel -osastoon.
Levyn loppukolmanneksessa keula käännetään taas kokeellisempiin maisemiin popsensibiliteettiä silti unohtamatta. En hämmästyisi, jos Williamson jatkossa nousisi Björkin, Tori Amosin ja Kate Bushin kanssa samaan sarjaan.