Ensi kuuntelulla Kuka siellä? aiheuttaa kontrolloimattomia naurukohtauksia, toisella kuuntelulla alkaa pelottaa. Sitten levyn kaunis ja mielenkiintoinen maailma alkaa aueta.
Tero Alanko vertasi Soundin viime numeron haastattelussa Jukka Hervan yhden miehen yhtyettä Pekka Strengiin, Jaakko Kangosjärveen ja Ristoon. Vaikka etenkin Strengin ja Riston vaikutus kieltämättä kuuluukin, on BAD:n musiikkia vaikea kuvata pelkkien referenssien avulla. Näkemys on niin originelli. Välillä Barry Andrewsin Disko kuulostaa maailman ankeimmalta humppabändiltä, hetken päästä kiidetään kosmisen elektrobiitin siivittämänä jossain linnunradan tuollapuolen. Rehevästi särötetyt ja kaiutetut Casio-koskettimet muistuttavat utupopin estetiikasta. Soundit ovat kotikutoiset ja tuhnuiset, mutta ne on prosessoitu ja miksattu näkemyksellä.
Yö seuraa yötä- ja Talitintti-kappaleiden laulutulkintojen kaltaista säveltaidetta kuulee yleensä kaljabaarien perjantai-karaokessa. Herva muuttaa laulutyyliään biisikohtaisesti, ja välillä hän tuntuu kuin tukeutuvan erilaisiin rooleihin. Teksteissään artisti runoilee sfääreissä, jotka saavat Strengin kuulostamaan tervejärkiseltä. Tarkoituksellisen kömpelö sanankäyttö muistuttaa älyvapaudessaan myös Kari Peitsamoa. Hervan teksteistä tulee mieleen 1970-luvun naivistis-mystinen hippirunous, mutta toisaalta kielenkäyttö viittaa myös raplyriikkaan. Vaikutelma on silti uskottava, eheä ja hauska.
Kovalla kuuntelulla esiin nousevat kauniit Lampaita ja Lintu tuli taloon. Pum Pum -kappaleen hölmöön hokemaan pohjautuva kakkoslauluraita vetoaa idioottimaisessa onomatopoeettisuudessaan. Kipeään jodlaussampleen pohjautuva Viime yönä muistuttaa tunnelmaltaan Animal Collectivea, puolessa välissä tuleva rytminmuutos ja loppuosan houraileva runoilu hämmästyttävät ja riemastuttavat.