BLACK SABBATH: The Best Of Black Sabbath

Black Sabbathin jos kenen tuotannosta luulisi olevan helppo koostaa täyttä asiaa oleva tuplakokoelma. Rockin aikakirjoihin jääneitä klassikkobiisejä ja levykokonaisuuksia on kertynyt kunnioitettava määrä. Silti tämä 32 raidan bändin 30-vuotisjuhlan ja reunionkiertueen päättymisen kunniaksi julkaistu kokoelma ei tee oikeutta Black Sabbathin uralle eikä sille massiiviselle vaikutukselle, joka on jatkunut helmikuussa 1970 ilmestyneestä debyyttialbumista lähtien. Lähinnä kitaravelho Tony Iommin ansioksi on luettava se inspiraation määrä, jota on riittänyt jaettavaksi jo usealle sukupolvelle. Ilman miehen maagista sävelkynää olisi koko metallimusiikin kehitys ollut tyystin toisenlainen. Puhumattakaan grungesta tai stoner rockista, joita ei ilman Sabbathin perintöä voi kuvitellakaan.
Birminghamin ankeista työläiskortteleista lähtöisin oleva nelikko on saanut kyseenalaisen kunnian olla yksi rockin plagioiduimmista bändeistä. Niin paljon esimerkiksi Symptom Of The Universea tai Children Of The Gravea on vuosikymmenten varrella lainattu, että valvontakamerat Iommin riffivarastolla olisivat olleet tarpeen. Täysin bändin ainutlaatuisuutta ei kukaan voi viedä, sillä John "Ozzy" Osbournen kipeää nasaaliääntä tai rumpali Bill Wardin jatsailevaa soittotyyliä ei aivan helposti omaksuta.
Legendaarisesta alkutaipaleesta huolimatta Black Sabbathkaan ei ollut täysin haavoittumaton. Kaikkea muuta. Kaksi viimeistä Ozzyn kanssa tehtyä levyä (Technical Ecstasy ja Never Say Die) olivat enne huonommasta ja kun huumekoukkuun pahasti kiinni jäänyt Ozzy viimein kenkäistiin bändistä ulos, alkoi yhtyeen kaksikymmentä vuotta kestänyt alamäki, jota ei kääntänyt nousuun Ozzya paikanneet Ronnie James Dio, Ian Gillan eikä varsinkaan Tony Martin. Paljon kertoo se, että The Best Of Black Sabbath kattaa vuosilta 1980-2000 vain kolme esitystä ja siinäkin on liikaa. Eli kuinka kattavana voi pitää kokoelmaa, joka sivuuttaa kaksi kolmannesta bändin tuotannosta? Biisivalinnoissa sinänsä ei ole muuta vikaa kuin anteeksiantamaton Solituden poisjättäminen. Se jos mikä kuuluu olennaisena osana Sabbathin historiaan (Jumankauta! Näin on! – toim. huom.).
The Best Of Black Sabbathia kannattaa karsastaa myös kökön soundipolitiikan takia. Kannen tarran mukaan biisit on digitaalisesti remasteroitu, mutta silti ne kuulostavat äänentasoltaan selvästi heikommilta kuin saman käsittelyn läpikäyneet versiot muutama vuosi sitten albumien cd-uusintajulkaisuilla. Vinyyliversioihin nähden ero on vieläkin pistävämpi. Jos levyhyllystä ei jostain käsittämättömästä syystä löydy yhtään Sabbath-kiekkoa, kannattaa pikemminkin hankkia jostain Master Of Reality, Vol. 4 ja Sabotage ja jättää puolihuolimattomat kokoelmat omaan arvoonsa.