Heti kun kuulee Crybabyn eli Danny Coughlanin taivaalla tuulihaukan lailla lipuvaa, ylellisen sielukasta laulua ja twangahtavaa kitarointia, ankkuroituu mieli tiettyyn romanttiseen, vaan ei siirappiseen rock-traditioon, jonka vartijoita ovat Roy Orbison, Elvis Presley, spectoriaaniset tyttöyhtyeet ja Morrissey, uransa alkuaikoina Scott Walkerkin. Perinteisyyden tunnetta vahvistavat tamburiinit, pelkistetyn avara äänikuva ja toisinaan esiin pyrkivä vinkeä Telstar-urku. Tässä vaiheessa viimeistään oivaltaa, että Coughlaneilla on kuunneltu myös Brian Wilsonin hengentuotteita. Myös Richard Hawley tuntuu olevan sukulainen.
Crybabyn hienostuneesti särmäisessä paketissa kaikki on kohdallaan, tärkeimpänä kuitenkin Coughlanin upeat sävelmät, joihin huomaa uppoutuvansa silloinkin kun hääräilee jotain muuta. Niin ei tapahdu, jollei pelissä ole aitoa karismaa ja intohimoa, mikä tämän bristolilaisen tapauksessa ei koskaan ole sitä hikistä sorttia.
Parhaat biisit, kuten single I Cherish The Heartbreak More Than The Love That I Lost, This Time It’s Over, Misery Of Love, 1950-lukuisesti klassinen Shame ja minimaalisella eeppisyydellään itämaisine viuluineen täysin mykistävä Veils, ovat potentiaalisia ikivihreitä. Jumaliste, kurkussani on pala juuri nyt kun viimemainittu lävistää sieluni kuin järkyttävän tyynen kirurgin veitsi.
Tämä on kypsä, täysosumaa hipova debyytti!