Kauan sitten luin jostakin oppaasta, että musiikki koostuu melodiasta, harmoniasta ja rytmistä. Näitä alkuaineita sitten lantraillaan ja yhtä painotetaan toisen kustannuksella. Jazz-musiikin puolella heikoimmalla hoidolla on ollut peruspilareista ensimmäinen. Jazz-muusikoiden käsitys hyvistä melodioista on jalostunut kovasti erilaiseksi kuin meillä muilla ihmisillä. Kitaristi Jarmo Saaren big band -teos Neanderthal Grooves on juuri tästä syystä poikkeava ja virkistävä jazz-pohjainen sävelkokonaisuus.
Jos nuorelle intomieliselle säveltäjälle ja huippuinstrumentalistille lyödään palettiin kokonaisen orkesterin sointivärit, alkaa luonnollisesti tapahtua. Neanderthal Groovesin seikkailevat sovitukset ja rytminen tykitys ei kuitenkaan hautaa tärkeintä alleen. Espoo Big Bandin soittamien kohtalokkaiden sävelkulkujen mukana tekee mieli hyräillä, jopa laulaa. Aikamoista historian ja tyylillisten konventioiden painolastia kantava orkesterimuoto osoittautuu myös erinomaiseksi trippailuvälineeksi.
Saaren alkuihmisrytmiikka synnyttää huiman mielleyhtymien vyöryn. Omat assosiaationi risteilevät Duke Ellingtonin viidakkoeksotiikan, amerikkalaisen score-jazzin, Pekka Pohjolan ja kotimaisen klassisen perinteen tiimoilla. Referenssinimet kertovat kuitenkin lähinnä omasta tarpeestani ankkuroida Saaren ilakoivaa musiikkia johonkin.
Vaikka levyllä pauhaa suomalainen huippuorkesteri ja solistina vierailee legendaarinen intialainen lyöjä Trilok Gurtu, on kyseessä ennen muuta säveltäjän levy. Odotin ehkä rajumpia tabla-orgioita, mutten ole pettynyt. Hymnin, Funeralin ja Lake Disappointmentin kaltaisia sävellyksiä ei kuule joka päivä.
Saari käyttää kitaristista osaamistaan sopivan hillitysti. Koska kyseessä on kuitenkin kitaristin työ, haluan nostaa esiin yhden sivuseikan: kauniissa Hymn-kappaleessa on helvetin kova soolo.