Ensi alkuun tunnustus: en tätä kirjoittaessani ole selvillä siitä, onko Klaxons ehtinyt jo muuttaa Myths Of The Near Future -debyytillään (2007) lanseeraamaan nu rave -käsitekammotuksen
prefiksin esimerkiksi post-, pre- tai acid-muotoon. Eipä seikkaan perehtymättömyys taida kuitenkaan kovasti häiritä. Kun on ohittanut määrehumpuukin vauhtisokeaan indiekulttuuriin kehkeytyneenä aftana, huomaa, että Surfing The Void on lenseän tavanomaista kitararokkia – sellaista, jota Brittein saarilla kovin mieluusti levytettiin viime vuosikymmenen alussa.
Klaxonsin kakkoslevy on kaikin puolin puolivillainen voimainnäyttö. Melodiat ovat lähes poikkeuksetta liian innottomia kannatellakseen Surfing The Voidia nautinnollisena poplevynä. Toisaalta levyn maisemaan liki kiusallisella tavalla päälle liimatut kokeellisuus ja sotkuisuus tuntuvat yhtä uhmakkailta kuin päätös jättää sänky aamulla petaamatta. Viimeistään marraskuussa tämä levy jo nolottaa.