Kanadalainen post rock -armada oli toissa vuosikymmenellä yksi populaarimusiikin suurista muinaisista. Julkisuutta kartteleva viisaiden loossi maalasi jylhiä äänimaisemia mielen laajakankaille ja nousi legendaariseen maineeseen. Kun vuosituhannen alussa hajonnut bändi palasi loppuvuodesta 2010, osa myyttisyydestä haihtui.
Silti on ihan hauskaa, että bändi riisui liian prestiisin ja on paluun jälkeen ollut tuotteliaampi kuin koskaan. Harmi vain, että itse musiikki on levystä toiseen ollut kovin yksitoikkoista paisketta. Sävellyksistä on puuttunut ylimaallinen elegisyys, dynamiikasta leiskuva vimma.
Näin on taas kerran. Seitsemännen albumin runollis-angstiset biisiotsikot ovat niin itseparodisia, että niitä luulee neuroverkon nimeämiksi. Levyn kaksi pitkää sävellystä ovat paksuja ja laahaavia, joissa pari tylsää melodiamotiivia toistuu, kunnes unohtuvat. Jo vuosia yhtyeen kokonaissoundista on puuttunut hienovaraisuus – kaikki puskee päälle koko ajan.
Aitoon kauneuteen levy kykenee vasta lopussa. Albumin päättävä kuusiminuuttinen jousihumina Our Side Has To Win väreilee kuin hailakka aamunkajo. Se tuo mieleen texasilaisen ambient-duo Stars Of The Lidin. Tekisivät hekin jonkun paluun joskus, hitto vie!
