Olen juuri sellainen kriitikko, joka janoaa loputtomasti yllätyksiä ja uusiin maisemiin viemistä, mutta tosielämä on inehmon kelauksia ihmeellisempää, kuten viime aikoina on saatu perusteellisesti nähdä. Ajoittain sitä löytää itsensä tällaisten levyjen ääreltä ja huomaa viihtyvänsä vallan mainiosti.
Saxman Syrjänen ei keksi pyörää uudestaan, mutta vanha peli on hellästi huollettu ja sillä päästellään menemään ajosta tarttuvasti nauttien. Mojomenin ja Jukka Gustavsonin kanssa rytmibluesimpaa meininkiä harrastanut liideri keskittyy tässä 1950- ja 60-luvuilta ammentaviin omiin jazzsävellyksiinsä, joissa on aina enemmän tai vähemmän bluespohja, jos kohta nimiraita voisi olla Skatalitesin ohjelmistosta. Kung Po Blues tähyää New Orleansiin ja se on aina hyvä merkki. Red Sombreroon tirskahtaa tippa salsaa.
Svengi on kauttaaltaan miellyttävän pakotonta soolojen osuessa keskitason paremmalle puolelle. Syrjäsen tenori puhuu kikkailemattoman verevästi ja saa oivan vastakappaleen Antero Prihan trumpettilinjoista. Kasperi Kallion pianismikaan ei haksahda turhanaikaiseen intellektuellismiin ja Pasi Könösen bluesahtavasti klassinen jazz-kitara tuo vankan panoksen viiteen biisiin.
Joku piukero voisi kuvata For Friendsiä viihteelliseksi, mutta so what, kun se on sitä näin lämpimän rennosti.
