”Keaton, wave to daddy!”
Tässä murrun. Monumentin viiltävä alkupuolisko on hionut puolustukseni paperinohueksi, vaikka olen koettanut etäännyttää ilmaisun pelkiksi muodoiksi. Ja kun Keaton Henson poimii musiikin sekaan isänsä äänen vuosien takaa, tiivistyy kerronta niin tiheäksi, että sen paino nujertaa.
Sillä isää ei enää ole.
Monument ei ole varsinainen teemalevy, mutta sen alkupiste on koko ajan esillä. Kerronnan ydin paikallistuu viime vuosiin: Keatonin isän sairauteen, hiipumiseen ja kuolemaan. Tragedian ympärillä avartuu laajempi ymmärrys elämän kulusta ja ihmisen mittakaavoista. Ja vaikka perspektiivi on itsepäisen autobiografinen, on musiikki täysin yleistyskelpoista. Pohjimmiltaan juuri äärimmäinen subjektiivisuus terävöittää traumankäsittelyn raastavan todelliseksi.
Tunnevuon uomaksi riittävät usein hajoamispisteeseen haurastunut tulkinta sekä minimalistiset soitintaustat. Henson ei kuitenkaan epäröi kehittää kappaleitaan melodisesti ehyiksi, suloisiksikin. Toisinaan silotin raapaisee dramatiikasta jonkin tason pois, mutta huolellisessa otteessa on koko ajan terapeuttinen viisautensa. Surun työstäminen pikkutarkaksi soinniksi lienee ollut taiteilijan tapa sinnitellä eteenpäin; kurkottaa suoraan kohti kaikkea sitä, mistä pääsee vapaaksi vain totuuden kohtaamalla.