Väliin ihmetyttää, miksi Suomessa fanitetaan vain muutamaa harvaa ruotsalaista bändiä, vaikka länsinaapurilla on paljon tasokkaita orkestereita. Kuten Loosegoats, joka muutaman vuoden levytys- ja keikkailutauon jälkeen palaa komeasti kehiin.
Skånelaiskvartetin viidennen täyspitkän tarttumapinnoista pitää ensin mainita kaikki kappaleet tehneen kitaristi Christian Kjellvanderin persoonallinen lauluääni, joka tulee kuin Richard Thompsonin ja Howie Gelbin välistä Kevin Ayersiakaan unohtamatta. Seuraavaksi kelloja soittaa kahden kitaran yhteistyö, jonka indierockia, noisea ja 1960-luvun San Franciscoa portaattomasti yhdistelevä olemus muistuttaa ensin Wilcosta, sitten Grateful Deadin uudenaikaisemmasta versiosta. Voin kuvitella, että Kjellvanderin ja Magnus Mellianderin kepitys nostaa livenä ihokarvat pystyyn. Hyvä maku, särmä ja näkemys liittoutuvat siinä sen verran maukkaasti.
Akustiset kitarat ja mandoliinikin yhtyvät leikkiin, jonka taustapiruna myhäilee vanhan liiton countryrock ja ihan oikea countrykin, mutta jonka sointi on täysin tätä päivää. Hienovaraisesti tummasävyisestä materiaalista korkeimmalle kurottavat nopeatempoinen avausraita Drift From The Tracks ja varsinkin erittäin ovelaa rataa hölkkäävä Failure.