MAGELLAN: Hundred Year Flood

Uuden tulemisen kokenut progressiivinen rockmusiikki on hitusen vaikea tapaus käsitellä; kehityksellisenä tuskin voidaan pitää musiikkia, joka sikiää vuosikymmeniä sitten luoduista perustoista. Heavy- ja hardrock on jo ajat sitten yhdistetty progekoukkuiluihin, amalgamin uutuudenviehätys on ennättänyt haihtua. Liian moni pumppu vieläpä sortuu liian ilmeisiin musiikillisiin haudanryöstöihin – muistuttaen samalla syistä, jotka aikoinaan saivat nuoren työväenluokan halveksimaan koko tyylilajia kaapuihin sonnustautuneine kalkkiksineen.

Poikkeus vahvistakoon säännön. Kosketinsoittaja/vokalisti Trent Gardnerin johtama Magellan on Genesiksensä ja ELPinsä kuunnellut – siitä ei ole kysymystäkään – sekoittaen raskaita sävyjä musiikkiinsa. Se, mikä erottaa Magellanin massasta on kuitenkin bändin kyky yhdistellä nämä kaksi usein yhdessä käytettyä elementtiä toisiinsa suhteellisen saumattomasti.

Levyn avaava The Great Goodnight on liki 35-minuuttisessa valtavuudessaan Magellania parhaimmillaan. Trentin ja kitaristi/basisti Wayne Gardnerin Vietnamin sodassa kaatuneelle veljelle omistettu teos soljuu osasta osaan sujuvasti, 70-lukulaisia aseveljiä mairittelevasti muistellen, mutta vankasti vuodessa 2002 pysyen. Ehkei kovin kehityksellistä mutta lajissaan ammattitaitoista ja viihdyttävää vääntöä.

Ian Andersonin huilulla käyntiin puhallettu Family Jewels yrittää kuulostaa kovin paljon Keith Emersonin hengentuotteelta. Tulos jää kuitenkin onton kuuloiseksi pastissiksi, jota ilmankin olisi voitu elää.

Levyn päättävä, Tony Levinin basson ryhdittämä Brother's Keeper on sinällään munakas biisi, mutta liian pitkä ideamääräänsä nähden. Hundred Year Floodista jää silti miellyttävä etiäinen, joka lupailee Magellanille kaikkea hyvää täysosuman osuessa kohdalle.