Kings Of Leon. Kings. Of. Leon. Tuliko selväksi?
Kings Of Leon on onnistunut parilla edellisellä levyllään kadottamaan kaiken sen, mikä teki yhtyeestä alun perin kiinnostavan. Nyt samankaltaisen kasvutaustan, siis saarnamiehiä ja niin edelleen, omaava Mona apinoi Followillin poikien nykyistä stadionsoundia ilmaan minkäänlaista raivoa ja onnistuu kuulostamaan lähinnä puolalaisessa ravintolassa soittavalta Kings Of Leon -coverbändiltä.
Vaikka miten haravoisi täikammalla levyä läpi, on omaperäisyyden pienten saivareiden löytäminen mahdotota. Lukemattomat kuuntelukerrat tuntuvat ainoastaan kummalliselta sekoitukselta nautinnotonta sadomasokismia ja katumusharjoitusta.
Ryhmän naurettavuuteen asti rockuskottavuutta ja kapinahenkeä alleviivaava saatekirje korreloi hyvin levyn kanssa. Nokkamies Brown kuulemma antoi potkut edelliselle kitaristille murskaamalla nyrkkinsä tämän naamaan. Voi pojat. Eikä ole Mona kuulemma koskaan hävinnyt baaritappelua. Hui sentään. Veikkaan, että jos Paradise Oskar, Hevisaurus ja Mona päätyisivät baarissa tukkanuottasille, viimeisenä eivät seisoisi tämän yhtyeen pikkukovikset.
Monan hameen alta nousee vastenmielisen laskelmoitu löyhkä, mikä on luotaantyöntävintä aikoihin. Yhtye on ilmeisesti nimetty laulaja Brownin isoäidin mukaan. Sääli mummua.
