Nopat on turkulaisen, useissa sikäläisissä indiepop-bändeissä vaikuttaneen Henrikki Lähdesmäen johtama yhtye, joka otti hahmonsa hänen muutettua muutama vuosi sitten Helsinkiin. Siinä matkalla oli tullut tarve laulaa suomeksi ja soittaa hiljaista musiikkia. Voikin sanoa, että Nopat on Suomen lempein ja mahdollisesti myös hiljaisin yhtye. Siksi Nopat on myös yksi persoonallisimmista, sillä Suomessa soittohommat ovat perinteisesti kukkoilulaji.
Kadun tuolla puolella -levyn sointi on akustisvoittoinen ja ajaton, pehmeä kuin pumpuli. Samalla siinä on hieno ambientmainen ulottuvuus. Ensikuuntelulla eleettömästi esitetyt kappaleet saattavat soljua ohi sen suurempia emootioita herättämättä. Toistuvassa kuuntelussa alt.folk-henkisistä kappaleista paljastuu hienoja melodisia oivalluksia ja nyansseja.
Noppien eleetön musiikki henkilöityy vahvasti laulaja Lähdesmäkeen, laulujen minä-muotoiseen kertojaan. Näiden laulujen perusteella hän on jonkin lajin kosmista yksinäisyyttä poteva hahmo, jonka herkkyys ja levottomuus luovat kiinnostavaa kontrastia laulujen seesteiseen ja haikeaan, ajan seisauttavaan ilmiasuun.
Henrikki Lähdesmäen kuiskaava laulu toimii sointinsa osalta osana musiikkia erittäin hyvin, mutta aina tekstien rytmitys ei taitu luontevasti. Lyriikoiden arkipäiväisen fraseologian valossa laulujen henkilö jää myös turhan valjuksi tyypiksi.
Soundi kilautti Nopat-yhtyeen laulaja-lauluntekijälle Henrikki Lähdesmäelle.
Haastattelin sinua vuosi sitten ep:n tiimoilta. Mitä sen jälkeen on tapahtunut?
– Ep:llä yhtyeessä soitti vielä kitaristi Petri Nakari. Sen jälkeen Petri päätti keskittyä omaan The Wonderminers -yhtyeeseensä. Me jäimme kolmestaan ja mietimme, mitä pitäisi tehdä. Biisejä kuitenkin oli jäljellä noista vanhoista ajoista ja uusia tuli samalla lisää. Petri tarjoutui levytyssessioihin mukaan, mutta ajattelimme, että tehdään levy kolmisin.
– Meidän ei kannata tehdä levyä, jota me ei osata soittaa. Petri on kuitenkin niin hyvä kitaristi. Mietimme juttuja uusiksi, yksinkertaistettiin ja pelkistettiin, ja soitettiin paljon puhtaasti triona.
Nopat on pitkälti sinun yhtyeesi siitä syystä, että teet kappaleet. Mihin suuntaan haluaisit seuraavaksi viedä Noppien soundia?
– Kyllä mulla aika selvä käsitys siitä on. Alussa me oltiin tosi pop ja helppoakin, nykyään tämä on pykälän pelkistetympää eikä niin poppista. Jatkossa kiinnostaisi viedä tätä vielä enemmän folkin ja katusoittogrooven suuntaan, tosi pelkistettyyn ja elävään soittoon.
– Olisi kiva, että voisi nauhoittaa vielä enemmän livenä. Mitä orgaanisemmin ja simppelimmin saa tehtyä kiinnostavan kuuloista materiaalia, se on meidän bändin missio. Olisi ideaalia, että koko bändin kalusto olisi niin pieni, että voisi ottaa kitarat ja rummut kainaloon, kulkea julkisissa liikennevälineissä ja soittaa missä tahansa.
Levyn kappaleiden kertoja on tarkkailija, joka tekee välillä tiliä itsensä kanssa. Mistä tekstisi saavat innoituksen, mitä on kadun tuolla puolen?
– Sanoitukseni ovat pienipiirteisiä, sellaisia tuokiokuvia. Minulle on luontevaa kirjoittaa ylös hetkiä, fiilisjuttuja.
– Kun levyn biisijärjestystä tehtiin, me naureskeltiin, että siinähän on melkein teemalevyn ainekset. Siinä on tyyppi, joka seikkailee erilaisten ihastusten ja ihmissuhteiden viidakossa eikä siitä tunnu tulevan mitään. Loppua kohden se kokee jonkinlaisen muutoksen ja rauhoittuu. Mitään tällaista stooria ei suunniteltu, se oli oikeastaan puhdasta sattumaa.
Mikä on paras noppapeli?
– Harmi, etten enää muista sen nimeä. Se on sellainen, minkä Boomhauerin Saku Krappala opetti minulle. Se oli tuonut sen mukanaan Saksasta joltain keikkareissulta.
– Olikohan sen nimi Kymppitonni? Noppapeliksi me sitä yleensä vaan sanottiin. Siinä vaiheessa kun bändiä perustettiin, sitä tuli pelattua ahkerasti.
Teksti: SAMI NISSINEN