Useita instrumentteja soittava, klassisesti koulutettu Peter Broderick on uuden indierockin ahkerimpia miehiä. Silti tämä mini-albumi tuli yllätyksenä hänelle itselleenkin. Broderick oli tuottajaystävänsä Nils Frahmin kanssa tekemässä runsaasti päällekkäisäänityksiä sisältävää, monikerroksista albumia kun odotettua hitaammin parantunut polvileikkaus pani projektin hyllylle. Liikunnan radikaali rajoittuneisuus katalysoi potilaassa äärimmäisen pelkistettyjä uusia lauluja, joiden ilmiasu edustaa keskeytyneen levyn vastakohtaa.
Intiimiys on aina kuulunut Broderickin leimallisiin piirteisiin, mutta näissä seitsemässä laulussa se viedään peräseinään saakka. Avausraita Sideline on aika lailla Art Garfunkelin herkimmistä hetkistä muistuttavaa, lähes säestyksetöntä laulua, jota täydentävät vain todella harvaan lyödyt pianon äänet. Toisaalla pianon korvaa akustinen kitara. Ote on kauttaaltaan mietiskelevä ja sointi huoneellisen avara. Parhaiten levyä voi kuvata ambientiksi singer-songwriter-meiningiksi.