Levy-yhtiön tiedote kertoo Raate-duon edenneen toisella albumillaan blackmetallista progressiivisimmille poluille. Bändi itse mainitsee saaneensa vaikutteita todella edistyksellisiltä nimiltä King Crimsonia, Max Richteria ja Arvo Pärtiä myöten.
Soitannollisesti Menetyksen tiellä maalaillaan lähinnä mustalla värillä. Myöskään sovitusratkaisuilla ei yritetä mitään suurta murtautumisesta blackmetallin kahleista. Karu äänimaailma toimii biiseissä, joissa Raate ei häpeile Burzumin kaltaisia esikuviaan.
Totuus on, että Menetyksen tie kuulostaa enemmän vaikka joltain Isengardin demolta kuin Ulverilta. Kun bändi lähtee tältä pohjalta luomaan eri tavalla tunnelmallista musiikkia kuin musta metalli, jää se junnauksen ja pahimmissa tapauksissa ylipitkien välisoittojen asteelle.
Kun pelissä on pientä ilkeyttä, Raate osaa asiansa. Kolmasosan levyn kestosta syövän instrumentaalisen Ajan temppeli (I-IV) -kokonaisuuden näennäisestä mahtipontisuudesta ja verkkaan vellovista melodioista ei puolestaan löydy juuri mitään hyvää sanottavaa. Tällaiset olisi kannattanut jättää ihan muiden bändien hoidettaviksi.