Kolmella aikaisemmalla albumillaan Ray LaMontagne on osoittautunut perinnetietoiseksi mutta taitavaksi crooneriksi. Tämän hetken katu-uskottavimman raspikurkkusoundin omaavan LaMontagnen tunteellisuutta konnotoiva ja intohimon sfäärejä kartoittava tulkinta on herättänyt vertauksia jopa Tim Buckleyn ja Van Morrisonin suuntaan. Tuottaja Ethan Jonesin (muiden muassa Ryan Adams, Crowded House ja Kings Of Leon) viitoittamana lahjakas artisti on perehtynyt syvällisesti amerikkalaisen juurimusiikin rihmastoihin. Lopputulokset ovat olleet soinnillisesti mitä autenttisinta toistoa menneiden aikojen sorrettujen sielukkuudesta.
On jokseenkin antiklimaattista, että LaMontagnen kaupallinen läpilyönti Yhdysvalloissa ajoittuu God Willin’ & The Creek Don’t Rise -albumiin. Tuoreen The Pariah Dogs -yhtyeensä kanssa levyttämä albumi kun on monin verroin laimeampi ja mielikuvituksettomampi verrattuna edeltäjiinsä. Siinä missä sielukkaalla Till The Sun Turns Black- ja ärhäkämmällä Gossip In the Grain -albumeilla (2006 ja 2008) Lamontagne seilasi crossover-hengessä eeppisten myrskyjen ja väreilevien suvantojen ristiaallokossa, on artistin itse tuottama, vahvasti 1970-luvun Neil Youngista innoittunut yhtyelevy niihin nähden varsin sovinnainen ja yksi-ilmeinen kokonaisuus. Syy on siis selvä: ilman Ethan Jonesin tuotannollista näkemystä ja ohjastusta LaMontagnen musiikki kutistuu terhakaksi, mutta arkkityyppiseksi retroksi.