Black Crowes -kitaristin ensimmäinen soolo Paper (2007) meni minulta ohi eikä sitä lukemissani arvioissakaan kehuttu. Paluu rikospaikalle tapahtuu kuitenkin vankkumattomalla auktoriteetilla, selkeästi emobändistä erottuen. Jotakuta voi vaivata rumpalin ja kosketinsoittajan kanssa tehdyn – Rich hoitaa itse basson – levyn tolkuton pituus, mutta haittaako se, kun heikoinkin näistä lauluista on hyvä. Robinson tuntuu puhuvan niissä elämästään ja tunteistaan varsin suoraan, ja ilman paatosta.
Kokonaisuus on tarpeeksi ehjä, vaikka laulut eivät melodisesti tai rytmisesti toista lainkaan itseään. Puhtaasti musikaalisesti puhuen niissä on runsaasti kunnon ideoita. Rich yllättää myös laulunsa kypsyydellä. Chris-veljen rososta poikkeava äänikin on miellyttävä.
Usein slideen ja ajoittain akustiseen turvautuvan kitaroinnin mielikuvituksellinen täyteläisyys tuskin yllättää ketään. Kuten ei kai sekään, että maanläheisestä bluesahtavuudesta steel-kitaraisen countryrockin kautta psykedeliseen jammailuun yltävä meno muistuttaa hyvässä mielessä 1970-luvun alusta levyn ainoaa coveria (Fleetwood Macin Station Man) myöten. Lähimmät referenssit löytyvät varhaisesta Little Featista, Grateful Deadista ja Van Morrisonista.