Simian Ghostissa kiteytyvät monet edistysmieliset hyveet ja elkeet, joita jenkkiläisessä indiepopissa on viljelty viime vuosien aikana: muun muassa Animal Collectiven ja Fleet Foxesin tuore tapa käsitellä The Beach Boys -tyylisiä melodioita sekä chillwave-trendin mukanaan tuomat rennosti groovaavat rytmit ja yltäkylläisen pehmeät tekstuurit. Simian Ghost on kuitenkin pohjoismainen, tarkemmin sanottuna ruotsalainen yhtye, tai paremminkin Sebastian Armstrongin hienostunut aivopieru. Kanssamuusikot toteuttavat ajattelijan visioita vain ajoittain.
Youth-albumin nimikappaleen pehmeät beatit ja kitaraluupit kerrostuvat symmetrisen laulumelodian päälle vastaansanomattoman viettelevällä tavalla. Fenixin pidättelevä diskokitarointi ja soul-tunnelmointi puhuttelevat vailla minkäänlaista itsekorostusta ja alleviivaavuutta. Levyn soundit ovat kauttaaltaan ihailtavan selkeät mutta monikerroksiset. Valitettavasti Simian Ghostissa kiteytyvät myös monet ruotsalaiseen indiepopiin liitetyt kliseet: muodon korostaminen, ulkokultaisuus ja kaunistelu.
Youthin melodisesti ja rytmisesti hienostuneet kappaleet kaipaisivat tuekseen lisää dynamiikkaa, persoonalista särmää ja läsnäolontuntua. Siksi se vain viehättää, muttei uppoa luihin ja ytimiin.