Anssi Tikanmäki poikineen on yhdessä Roope Latvalan kanssa tehnyt hieman yllättäen yhden koko vuosituhannen mykistävimmistä levyistä – sanan kaikissa mahdollisissa merkityksissä.
Sama idea on tullut monelle mieleen: maiden kansallislauluista saa hyviä heviversioita. Niiden ehtymätön paatos on jo itsessään niin heviä, että niihin ei käytännössä tarvitse kuin lisätä vähän särökitaraa, ja tulkinta on valmis. Tikanmäki tosin on lisäillyt niihin vähän sitä sun tätä, joten yksikään levyn kahdeksasta hymnistä ei onneksi kuulosta samalta kuin joku toinen. Ne ovat kaikki ainoastaan yhtä korneja, mikä lienee tietysti tarkoituskin.
Levy alkaa luontevasti kitaran ja torvien johtamalla Maamme-laululla, johon on dynamiikan nimissä ympätty myös pätkä Suomen laulua. Raskaimmat tulkinnat löytyvät Venäjän ja Yhdysvaltain kansallislauluista, kun taas länsinaapurimme vastaava saisi itsensä Bal-Sagothinkin punastelemaan. Parhaana esimerkkinä nykyaikaan päivittämisestä käynevät Marseljeesin väliosan arabialaiset vaikutteet.
Anthems on sinfonista lätkäheviä pahimmillaan ja parhaimmillaan. Kaikkia se ei miellytä, mutta itse en voi kuunnella levyä tulematta välittömästi hyvälle tuulelle. Nähtäväksi jää, kestääkö vitsi yhtä ikuisesti kuin Master’s Hammerin Slágry (1995).