TONY IOMMI: Iommi

Paljon huhutun ja kohutun albumin kimppuun on vaikea käydä. Mitä jos se pettää? Iommin ensimmäisellä varsinaisella soololla on suuret odotukset vastassaan jo pelkästään siitä syystä, että Black Sabbathin originaalimiehistö heivasi uuden albumin työstön sitä jonkin aikaa harkittuaan.
Soolotyö koostuu kymmenestä biisistä, joilla kullakin kuullaan eri laulajaa. Ensimmäisillä kuunteluilla levy vaikuttaakin kymmeneltä perättäiseltä sinkulta ennemmin kuin täydeltä albumilta. Palaset alkavat pamahdella kohdalleen, kun eri osiin ja temponvaihtoihin saa otetta. Black Sabbathin tunnusmerkit täyttyvät periaateessa jokaisella biisillä, mutta pelkkää jyräriffittelyä soolo ei ole.
Iommi hakee työhönsä uusia ulottuvuuksia ja onnistuukin esimerkiksi kevyemmin rokkaavalla ja Dave Grohlin laulamalla Goodbye Lamentilla. Myös Skunk Anansien Skinin tempaisemaa Meatia seuratessa unohtuu, kenen levyllä tässä oikein matkataan – kunnes Iommi jyräyttää. Phil Anselmo on parhaimmillaan Time Is Minella. Biisi on väliosineen päivineen kuin Sabbathin varastosta ja Anselmo vääntelehtii kuin lupaavassa kuumeessa. Peter Steele laulaa Just Say No To Loven erikoisen korkealta, tuttua Type O -mataluutta ei kuulla eikä kaivata. Valehtelua olisi, jos väittäisi jonkin esityksen pesevän Ozzyn Who's Foolin' Whon. Se on yksinkertaisesti aidoin ja lähimpänä Sabbathin rakenteita.
Kaikki tämä tekee albumista Nativity In Blackin oloisen. Koko ajan tulee seurattua, kuka tekee komeimman suorituksen. Se on ikävää, sillä kilpailun sijaan Iommin pitäisi olla yhtenäinen levykokonaisuus. Riffienkään kanssa ei olla aivan terävimmillään, mutta se on inhimillistä. Kuinka hirmuisen backkataloogin omaava mies pystyisi yhtäkkiä, 30 vuoden jälkeen, keksimään juuri ne kaikkein tuoreimmat ja kuolemattomimmat otteet?