VIERAAT VIERAAT: Lyhty

Tälläisiä suomirockin ja iskelmän välimaastossa makaavia yhtyeitä Suomi on pullollaan. Kuvaavaa lienee, ettei minulle tahdo tulla yhdenkään nimi mieleen. Todennäköisesti en niistä suurta osaa ole edes kuullut, ne kun seilaavat jossain siellä Radio Suomen ja Radiomafian välisillä taajuksilla löytäen perille korkeintaan kotiseutunsa paikallisradioon.
Raumalaiselle Vieraat Vieraat -yhtyeellä on asiat paremmin. Julkaisukanava on löytynyt ja jonkin verran radiosoittoakin saatu singleillä Tuuli ja Yö sekä Massamurhaaja. Nyt on vihdoin koittanut se päivä, josta nämä kuusi vuotta musiikkiaan yhdessä tahkonneet miehet ovat unelmoineet: debyyttialbumi on valmis ja siihen miehet ovat varmasti itse tyytyväisiä. Onhan siihen toki syytäkin, sillä Lyhty on komeasoundinen ja huolella tuotettu albumi, mutta valitettavasti muille kuin bändin jätkille itselleen kovin yhdentekevä levy.
Orkesterin laulaja Tero Jussila on tehnyt levylle yksitoista kappaletta, jotka tyyliltään vaihtelevat menevän voimapopin (Kilpikonna) ja iskelmähömpän (Repiikö mun elämäni hajalle sun elämäsi) välillä. Huonoimmillaan bändi on rasittavan yhdentekevä, parhaimmillaan lähellä nykyistä Don Huonoja, tosin sitäkään ei ole syytä ottaa suurena kehuna.
Molempia ääripäitä levyllä on muutama. Mehukkailla stemmalauluilla ja perkussioväliosalla levyn harvaan parhaimmistoon nouseva Veljet on sovitusta myöten oikein onnistunut raita. Joutavimmasta päästä on levyn päättävä Tyttö Nimeltä Dada, jonka kertosäe kuuluu "da, dadadada…". Tuolla rivillä ei kuitenkaan vielä päästä lähelläkään Vapahtaja-biisin kertosäkeen hirveyttä: "Oi! Armahda/ oo mun vapahtaja/ päästä mut pahasta".