Lost Societyn Samy Elbanna on isosti mukana Soundissa 3/26, ja mies puhuukin artikkelissa varsin suoria sanoja. Timo Isoahon toimittamassa haastattelussa käsitellään muun muassa erittäin synkkää aikakautta Elbannan elämässä, kun suuria asioita tuntui kaatuvan päälle ja mies ajautui itsetuhoisten ajatusten heteikköön. Alapuolelta voi lukea miehen itsensä kertomana, miten synkäksi tilanne koronavuosina ehti edetä – ja miten syvistä vesistä selvittiin jälleen pinnalle. Loppuosan jutusta voi lukea sitten lehdestä.
Palataan Lost Societyn äärelle. Kahden puhdasoppisen thrash-albumin jälkeen bändin musiikillinen universumi alkoi laajentua. Mitä tapahtui?
– Kakkoslevy Terror Hungryn [2014] aikoihin tuli fiilis, että vaikka me rakastetaan thrashin luukuttamista, mukaan olisi kiva saada koukuttavia melodioita, erilaisia temporatkaisuja, tarttuvia kertosäkeitä ja niin edelleen. Siis kaikkia niitä juttuja, joista me digataan musassa ylipäänsä.
– Kun Braindeadin [2016] hidastempoinen debyyttisingle I Am the Antidote ilmestyi, palaute oli kaksijakoista. Jotkut arvostivat uusia tuulia, toiset haukkuivat meitä pettureiksi. Itse ajattelen asian näin: jos Lost Society vääntäisi edelleen väkisin thrash-levyjä, se vasta väsynyttä olisikin. Jos alkaisimme mielistellä kuulijoita biisejä tehdessämme, olisimme täysin väärällä polulla. Kappaleiden pitää tulla puhtaasti sydämestä, sillä ne kulkevat mukana koko uran ajan. Oma painajaiseni on, että Lost Society koettaisiin ihan kivaksi 3/5-bändiksi. Paljon mieluummin niin, että meitä joko rakastetaan tai vihataan.
Jos Braindead vaikuttaa jälkikäteen uuden suunnan hakemiselta, No Absolution -albumin (2020) viesti tuntuu päivänselvältä: Lost Society 2.0 on saapunut. Miten itse koet?
– Juuri näin. Braindead vei meitä monipuolisempaan ja melodisempaan suuntaan, mutta emme tienneet tarkkaan, mitä olemme hakemassa. Kun meille sitten väläytettiin ideaa co-write-touhuista, ensimmäinen ajatukseni oli, että olenko minä niin paska säveltäjä, etten enää pysty tähän yksin. Onneksi tajusin aika pian, että co-write voi olla mahtava juttu, jos löytyy oikea sävellyskumppani.
– Sitten avautui mahdollisuus tehdä yhteistyötä muusikko-tuottaja Joonas Parkkosen kanssa, mikä osoittautui käänteentekeväksi. Ihan rehellisesti: jos Joonas ei olisi astellut kuvioihin silloin, Lost Societya ei välttämättä olisi enää olemassa.
No Absolutionin ajoitus oli surkea, sillä levy ilmestyi juuri ennen maailmanlaajuista pandemiaa. Mitä muistat niistä ajoista päällimmäisenä?
– Aluksi tunsin outoa euforiaa: vihdoinkin, kymmenen vuoden työputken jälkeen, saan levähtää. Mutta kun rajoitukset eivät poistuneetkaan parin viikon jälkeen, fiilis alkoi laskea. Varsinainen romahdus tuli alkuvuodesta 2021, kun isot asiat kaatuivat päälle: pandemia jatkui jatkumistaan, pitkä parisuhde päättyi, äitini sairaus uusiutui ja Alexi Laiho oli kuollut.
– Menin ihan lukkoon. Muutin pieneen kämppään ja eristäydyin käytännössä koko maailmasta. Juoksin kerran viikossa puolimaratonin ja kaikkina muina päivinä kolmetoista kilometriä. Söin kerran päivässä jos silloinkaan. Lähinnä istuin pimeässä kämpässä kuuntelemassa Nine Inch Nailsiä. Kun tämä sumuinen aikakausi oli jatkunut puolisen vuotta, totesin peilikuvalleni, että eiköhän ole parempi niin itselle, muille kuin koko maailmalle, että Lostilta tulee vielä yksi levy ja elämäni on sitten siinä. Toisin sanoen ajatus siitä, ettei minun tarvitse olla täällä enää kovin kauan, antoi paradoksaalisesti iloa ja toivoa.
If the Sky Came Down ilmestyi syksyllä 2022. Voiko sanoa, että albumi pelasti sinut?
– Todellakin. Jos levyn tekeminen ei olisi antanut jotain ihmeellistä voimaa ja palauttanut rakkautta musiikintekemiseen, en todellakaan olisi enää täällä.
Menit myös terapiaan. Kuinka tärkeää se oli?
– Äärimmäisen. Soitin terveyskeskukseen ja totesin tarvitsevani apua itsetuhoisten ajatusten vuoksi. Onneksi pääsin arviointiin nopeasti ja minulle määrättiin kymmenen hoitokerran jakso. Kun se oli loppumassa, iski paniikki. Mitä tämän jälkeen? Onneksi hoitoa jatkettiin niin kauan kuin sille oli silloin tarvetta. Noin vuotta myöhemmin olotilani olikin jo selvästi parempi. Tajusin silloin myös, että edessä on loppuelämän mittainen prosessi. Ei ole olemassa mitään quick fixiä, vaan mielenterveydestä pitää huolehtia niin kuin hampaista: kun alkaa tuntua kolotusta, se vaatii hoitoa.