NEIL YOUNG & CRAZY HORSE: Psychedelic Pill

Arvio julkaistu Soundissa 10/2012.
Kirjoittanut: Mikko Meriläinen.

Arvio

NEIL YOUNG & CRAZY HORSE
Psychedelic Pill
Reprise

Onhan se kieltämättä erikoinen tunne, kun kolme minuuttia Psychedelic Pillin ensimmäistä raitaa Driftin’ Backia kuunneltuaan tajuaa, että vielä on 24 minuuttia jäljellä. Siis kyseistä biisiä, tuplalevyä on edessä tunti enemmän. Mutta mikäs siinä, otetaan mukava asento ja lähdetään matkalle.

Ajatukset lipuvat levyn aikana moniin paikkoihin. Esimerkiksi 43 vuoden takaiseen Neil Youngin ja Crazy Horsen ensimmäiseen yhteislevyyn Everybody Knows This Is Nowhere, joka tuntuu tulevan täsmälleen samasta ajasta ja paikasta kuin tämä uusinkin, kahvinkeittimen kitkerään tuoksuun, jonnekin mystiseen Amerikka-nimiseen maahan, joka itselleni on tuttu lähinnä elokuvista ja levyistä, keskeneräiseen kauppalistaan ja taas takaisin loputtomasti paria sointua jauhavaan Crazy Horseen.

Kitaristi Frank ”Poncho” Sampedro totesi äskettäin Uncutin haastattelussa: ”On paljon tyyppejä, jotka pystyisivät soittamaan kahta sointua kolme minuuttia ja sanoisivat sen jälkeen, että minua kyllästyttää. Me voimme soittaa kunnes Neil käskee lopettamaan.” On myös paljon tyyppejä, jotka kolme minuuttia tätä levyä kuunneltuaan kyllästyisivät. Täytyy nimittäin rakastaa Crazy Horsen soundia, että pystyy nauttimaan tästä albumista.

Mutta kuinka tätä ei voisi rakastaa? Billy Talbotin ja Ralph Molinan kärsivällinen ja elävä pohjatyö, Ponchon suuripiirteisesti sointuja hakkaava komppikitara sekä Youngin tunnistettavan rupinen sooloilu ja lämpimästi nuottien lähistöllä huojuva laulu. Niistä on taika tehty.

Yksinkertaisia sävellyksiä, jostain mieleen juolahtaneita hokemia ja studiossa livenä jammailtua, meditatiivista soittoa. Kaikki on tehty tässä ja nyt, kulmia hiomatta ja liikoja miettimättä. Se kuuluu läpi hyvällä tavalla. Stemmat ja taustaviheltelyt vaikuttavat kuin vaistomaisesti heitetyiltä, ja soitosta pystyy konkreettisesti kuulemaan, kuinka muusikot seuraavat ja lukevat toisiaan.

Psychedelic Pillillä vuorottelevat maratonmittaisina leppoisasti vaeltavat, särökitaroiden väsymättä koristelemat eepokset ja muutaman minuutin pituiset, kompaktimmat laulut. Tuplalevyn kesto ei tunnu ylipitkältä, sillä kappaleissa on selkeää vaihtelua niin kestonsa kuin myös tyylinsä ja tunnelmansakin puolesta.

Ehkä hieman yllättäen pitkät jumitukset pitävät paremmin otteessaan, sillä kärsivällisesti jauhavat teokset alkavat tehota toden teolla vasta minuuttien toiston jälkeen, eikä niiden sen jälkeen haluaisi lainkaan loppuvan. Sen sijaan, että laulua soittaisi uudestaan ja uudestaan, siihen ehtii rakastua ja kiintyä peruuttamattomasti jo yhden toiston aikana. Erityisesti loppuun säästetty hyväntuulinen, 16-minuuttinen Walk Like A Giant on todellinen aarre, josta tämä albumi tullaan parhaiten muistamaan.

Lyhyempien raitojen kohdalla tulokset ovat vaihtelevia. Ryskyvän nimibiisin pilaa kaiken alleen jyräävä flanger-efekti. Se on levyn ainoa selkeä kauneusvirhe, mutta kaikessa älyttömyydessään tavallaan kunnioitettava. Onneksi kappaleesta löytyy efektitön miksaus levyn lopusta. Herttaisena shufflena eteenpäin keinuva, kaunis For The Love Of Man on albumin hienoin sävellys ja täyteläisin sovitus. Pieni triangelin kilaus ja hiljainen urkumatto tekevät ihmeitä.

Tämän vuoden harvinaiseksi saldoksi jää peräti kaksi Neil Young & Crazy Horse -levyä, sillä alkukesästä ilmestyi coveralbumi Americana. Se jakoi mielipiteitä rajusti. Soundissakin levy kehuttiin, mutta itselleni läpisoitetun oloinen albumi ei sympaattisuudestaan huolimatta merkinnyt oikeastaan mitään. Nyt se vaikuttaa lähinnä yhtyeen lämmittelyltä.

Tinkimätön ja yllättävänkin moni-ilmeinen Psychedelic Pill sen sijaan tuntuu tekijöilleen tärkeältä ja ainutlaatuiselta, ja sellaisena se välittyy myös kuulijalle. Kukaan muu artisti ja yhtye ei pystyisi tätä tekemään. Neil Youngilla on Crazy Horsessa korvaamaton kumppani ja on hienoa, että se on jälleen otettu aktiiviseen käyttöön vuosien tauon jälkeen.

Lisää luettavaa