Pseudonyymillä Bernard Shakey elokuvia ohjanneen Youngin ura on ollut ristiriitainen, mutta tällä omalaatuisella konserttitaltioinnilla syksyltä 1978 hän osui kultasuoneen. Vaikka puitteiden spinaltapmaisuudelta – rock-parodiaan oli vielä vuosia – ei voi välttyä massiivisten äänentoistolaitteiden, rokkaavien kirkonmiesten ja kaapuasuisten roudarien, basisti Billy Talbotin tutisevan pään ja outojen välispiikkien ja kuvakulmien kurimuksessa, musiikki on Youngia parhaimmillaan.
Ajallisesti yleisö oletti kuulevansa albumin Comes A Time (1978) herkkää materiaalia, mutta pääpaino olikin vasta seuraavana kesänä julkaistussa Rust Never Sleepsissä ja sen räväkässä puolessa. Kun tuon sittemmin klassikoksi nimetyn levyn biiseihin lisää nipun huimalla kiihkolla ja energialla esitettyjä standardeja, tuloksena on testamentti Youngin ilmaisullisesti menestyksekkäälle 1970-luvulle, joka elpyi samalle tasolle vasta kymmenen vuoden päästä.
Erona samalta kiertueelta julkaistulle albumille Live Rust on yksi lisäbiisi ja se, että elokuva on nauhoitettu kokonaan San Franciscon Cow Palacessa. Neil Young & Crazy Horse eivät ole koskaan näyttäneet ja kuulostaneet yhtä hyviltä täyspitkällä filmillä.
