NEIL YOUNG & CRAZY HORSE: Americana

NEIL YOUNG & CRAZY HORSE
Americana
Reprise

Neil Young on kaikissa tekemisissään ainutlaatuinen. Siinä, missä useimmat artistit tekevät saman albumin yhä uudelleen ja uudelleen, emme me Young-diggarit voi koskaan olla varmoja siitä, mitä tämä rockkulttuurin kaikissa liemissä marinoitu veteraani milloinkin tarjoaa.

Silloin, kun Neil Young onnistuu, syntyy legendaarisia levyjä, jotka jäävät rockin historiaan. Mutta myös silloin, kun hän epäonnistuu, on jälki legendaarista. Nimittäin legendaarisen huonoa. Tämä selittyy sillä, että Neil Young on jo ajat sitten ottanut itselleen täyden artistisen kontrollin. Kukaan ei määrää häntä, kenenkään neuvoja hän ei kuuntele – hän tekee, mitä haluaa ja silloin kun haluaa.

Americanalla Neil Young on pitkästä aikaa ottanut soittokumppaneikseen vanhan kunnon Crazy Horsen. Albumin potkaisee käyntiin Stephen Fosterin Oh Susannah. Tuo 1800-luvulta peräisin oleva, Tim Rosen 1960-luvun versioon perustuva sävelmä määrittää albumin lajityylin: ”Poncho” Sampedro vonguttaa kitaraansa kuin tuli persuuksissa ja Billy Talbotin sekä Ralph Molinan komppi venyy ja paukkuu mutta pysyy kuin pysyykin pystyssä.

Samalla hulvattomalla rähjäremmi-meiningillä Neil ja Crazy Horse ottavat haltuunsa monet muutkin amerikkalaisen laululiikkeen perusteokset. High Flying Bird periytyy The Squiresilta, siis Youngin ensimmäiseltä bändiltä. Travel On, Gallow’s Pole, This Land Is Your Land ja Tom Dula ovat tuttuja 1950-luvun folk-innostuksen ajoilta. Tulkinnat ovat reheviä ja juurevia: silloin, kun lauletaan murhista ja hirtto­silmukoista, ei Neil taustajoukkoineen hymistele hootenanny-tyyliin, vaan vetelee avokämmenellä päin naamaa.

Erinomaisen levyn pilaa kaksi pahaa kauneusvirhettä. Silhouettesin doo-wop-klassikko Get A Job on hölmö valinta, ja se onnistuu kuulostamaan baarin nurkkaan unohdetun tusinabändin esitykseltä, eikä brittiläisen monarkian ylistyslaulu God Save The Queen missään tapauksessa kuuluisi albumille, joka kantaa Americana-nimeä. Varmaan joku on sen Youngille kertonutkin, vaan mitäpäs sen väliä, kun hän ei ketään kuuntele.