Loppujen lopuksi siihen ei paljon tarvita: avausbiisi Nailin rumpukuvion ja sisääntuloriffin potkittua homman käyntiin vähän Iron Maidenin Be Quick Or Be Deadin tapaan ja Jukka Pelkosen jarvamaisen mörinän värisyttäessä ilmaa Omnium Gatherumin neljäs albumi on laskettavissa varmaotteiseksi ja seesteiseksi jo muutaman sekunnin näytöksen jälkeen. Ja todisteita soljuu biisi biisiltä lisää; tämä on juuri sitä, minkä perässä OG on vuosikaudet ravannut. Ei ihme, että Bruce Dickinson innostui yhtyettä radio-ohjelmassaan soittelemaan.
Vanha kulmikkuus on kokonaan hävinnyt. Tilanne parani jo edellislevyllä laulajan vaihduttua, mutta nyt Omnium Gatherumin laulultaan räyhäkkä ja soitoltaan melodinen metalli soljuu eteenpäin saumattomasti. Tulee mieleen, että OG on lähentynyt veljesbändi Manitouta, sillä The Redshift on enemmän heavy ja vähemmän death kuin aiemmin. Toisaalta levyn miksaaminen Dan Swanön Unisoundilla ei ole sekään kaukaa haettua, kyllä tässä edelleen kauniimman Edge Of Sanityn piirteitä leijailee.
The Redshift on Omnium Gatherumin ensimmäinen kauttaaltaan onnistunut albumi. Olisiko välillä sairaalloiseksi kasvanutta itsekritiikkiä taas vähän höllennetty ja annettu mennä enemmän vaiston varassa? Siltä kuulostaa.
