Teksti: Artturi Siromaa
Queens of the Stone Age -fanien yli kymmenen vuoden odotus palkittiin, kun yhtye konsertoi Helsingin jäähallissa 4. elokuuta – ja oi missä vedossa sitä oltiinkaan.
Edellisen kerran Qotsa vieraili Suomessa vuonna 2013 Rock the Beach –festivaalilla. Välissä onkin kerennyt tapahtumaan lyhytelokuva jousisovitusten kera Pariisin katakombeissa ja Josh Hommen raju kurkkusyöpä. Lavalla ketjupolttaminen ja punaviinin naukkailu ei ole kuitenkaan jäänyt mihinkään ja Homme oli kokoonpanomuutoksistaan tunnetun bändin nokkamiehen ominaisuudessa muutenkin oma karismaattinen itsensä.
Keikka alkoi Rated R –levyn Feel Good Hit of the Summerilla, joka latasi vaaran tuntua välittömästi koko hallin mitalta. Kappaletta ja koko konserttia varjostivat holtittomat bassotaajuudet, jotka paikoin peittivät alleen hyvän määrän muun bändin soinnista. Michael Shumanin kaikkein matalimmat sub-taajuudet resonoivat hallin rakenteissa ja tuntuivat rinnassa kammiovärinän lailla. Näin ainakin koin suunnilleen sivukatsomon keskellä olevalle istumapaikalleni, mutta samankaltaisia tuntemuksia kuulin myös permannolta.
Istumapaikoille kuulokuvaa häiritsi myös takaseinästä iskeytyvä slapback-kaiku. Tämä realisoitui myös lavalle Hommen huudattaessa yleisöä Make it wit Chussa. Solisti jakoi yleisön katsomolohkoihin ja huudatti kertosäettä yksi kerrallaan jokaisesta katsomosta. Takaseinältä äänellä oli jo sen verta matkaa vaeltaa, ettei laulu tullut synkassa bändin kanssa. Noh, nämä ovat kai hallien akustiikan ikuisia ongelmia, mutta ehkä osin myös miksausasiaa.
Aivan täysin Homme ei osannut lukea suomalaisen yleisön innostumistasoa ja kuittailikin väliin asiasta laukomalla stereotypioita härmäläisten hiljaisuudesta. Terävin ylimielisyys tuntuu kuitenkin olevan jo herrasmiesikään päässeeltä nokkamieheltä kariutunut ja pienet nälvimiset toteutettiin hyvässä hengessä naureskellen.
Queens of the Stone Age on tunnettu miehistönvaihdoksista ja etenkin rumpalin palli on ollut poikkeuksellisen tuulinen. Pisimpään jäähallissa nähdystä vahvuudesta Josh Hommen rinnalla on musisoinut kitaristi Troy Van Leeuwen (vuodesta 2002). Kitaristien yhteistyö on sanomattakin saumatonta, paikoin jopa telepaattista, mutta tuoreempien kiinnistysten, basisti Michael Shumanin ja rumpali Jon Theodoren komppi petasi varsin tiukan pohjan muulle bändille. Dean Fertita toimi liberon roolissa tukiessa kappaleita joko kolmannella kitaralla tai Wurlitzerilla. Tehokas lavavalaistus ja sakea sumu näytti paikoin bändistä vain silhuetit osaltaan tehostaen mystisen ryhmän vaikutelmaa.
Yksi keikan kohokohdista oli Hommen soolointro The Vampyre of Time and Memoryssa. Tosin bändin tullessa mukaan kappaleeseen basson resonanssitaajuudet häiritsivät herkkää kappaletta turhan korostuneesti.
Erityisesti yleisöä sytyttivät Feel Good Hit of the Summer, Make it wit Chu, Little Sister, uusimman levyn Emotional Sickness ja viimeisenä soitettu Song for the Dead. Omaksi harmikseni Stoner-henkiseltä debyyttilevyltä ei soitettu ainuttakaan ja toiselta Rated R -levyltäkin vain pari biisiä. Songs for the Deafin ja Lullabies to Paralyzen hitit ja hieman tuotantoa syväluotaavammatkin kappaleet eivät missään nimessä jättäneet kylmäksi tai mitään puolitiehen. Kaiken kaikkiaan bändi soitti saumattomasti, ja on vielä tänä päivänä yksi parhaita liverockbändejä. En toisaalta mitään muuta odottanutkaan.
Lue myös: Queens of the Stone Age ja So Good Helsingin jäähallissa – katso kuvat