Arvio: Omnium Gatherumin uutuus on vakuuttavaa melodista death metalia, vaikka viilattavaakin löytyisi

Omnium Gatherum
The Burning Cold
Century Media

Todettakoon, että henkilökohtainen suhteeni pitkän linjan kotimaiseen melodeath-bändiin on kevyt. Isolla kansainvälisellä metallilafkalla julkaistu yhtyeen kahdeksas albumi syynätään siis aika puhtaalta pöydältä, mikä lienee perustilanne ulkomaillakin.

Huomio kiinnittyy yhtyeen tekniseen taituruuteen, melankolisiin melodioihin ja Jukka Pelkosen lihaisaan rähinään. Tätä kautta löytyy kytkös Amorphsiin, vaikka ihan samaan tapaan multaista Omnium Gatherumin meno ei olekaan. Ronski röhinä ja kaihoisasti kajahtelevat kitaraliidit kuitenkin ankkuroivat OG:n kansalliseen dödö-perimään ansiokkaasti. Yhtyeen ”kuusi miestä tykittämässä death metalia” -periaate kuuluu tiettynä vereslihaisuutena.

Peruskuvio on silti aika selkeä: säkeet ronskilla rytinällä, kertseihin isoa melodiaa ja väliosiin vähän progeilua.

Omnium Gatherum on silti moderni melodeath-yhtye. Sen tyyliin ei kuulu vanhan liiton visvainen rymistely vaan ulosanti on hiottua. Oleellisena osana sen ilmaisussa ovat progressiivisuuteen taipuvat soitannolliset taidonnäytteet, jopa kasvottomaksi viimeistelty tuotanto ja vahvat syntikkamatot. Tätä kautta bändi nivoutuu löyhästi Göteborg-skenen soundiin, vaikka onkin selvästi ärjympi serkku lahden takaa.

The Burning Cold on suhteellisen moni-ilmeinen levy yksinomaan örinää sisältäväksi albumiksi. Tavallaan on tosi ok, että välillä meiningistä tulee mieleen melodis-juustokas kasari-AOR, toisinaan äärimetalli ja Strapping Young Ladin kaoottinen progekaahaus. Näiden äärirajojen välistä löytyvällä konstailemattomalla kuolometallipaalutuksella yhtye tekee silti iskevintä jälkeä. Peruskuvio on silti aika selkeä: säkeet ronskilla rytinällä, kertseihin isoa melodiaa ja väliosiin vähän progeilua.

Levystä tuntuukin välittyvän tietty itselle tekemisen omaehtoinen meininki. Bänditoimintaa ajatellen äärimmäisen terveeseen periaatteeseen kätkeytyy silti vaara, joka hetkittäin käy esiin albumia kuunnellessa: kokonaisuus ei kuulijalle ole niin helposti sulava ja biisitkin tuntuvat välillä jäävän lapsipuolen asemaan. Se on sitten kuulijasta kiinni, onko tämä etu vai haitta. Vakuuttava suoritus albumi silti on.