Poisonblackin kolmas levy osoittaa sen mitä pelkäsinkin. Aikaa etsimiselle on toki vieläkin, mutta näiden näyttöjen perusteella yhtye tuskin koskaan löytää sellaista soundia, joka erottaisi sen kymmenistä muista rokkaavaa pehmoheviä soittavista kollegoistaan. Kaiken lisäksi yhtyeen niskassa roikkuu painolasti, jollaista ei vaikka samasta karsinasta edellisellä levyllään paenneella Entwinella koskaan ollut: Poisonblackin ei edes tarvitsisi kuulostaa Sentencediltä, ja sitä verrattaisiin siihen aina.
Onkin ironista, että Ville Laihialan tunnistettava lauluääni on juuri se elementti, joka antaa Poisonblackille eniten sen omaa ilmettä. Yhtyeen musiikkia nimittävät genren yleiset kliseet eivät sen sijaan vertaudu erityisesti mihinkään. Rokkivaihteella jalka nyt vipattaa väkisinkin, mutta varsinaista mielenkiintoa A Dead Heavy Dayn kappalemateriaali herättää vain paikoin. Levyssä on oltava jotain vikaa, jos sen loputtua ei osaa ajatella muuta kuin, että se oli liian pitkä, ja että intro olisi kiva kuulla uudestaan.
Parhaimmillaan Poisonblack on ajautuessaan täysin sivuraiteille selkeämmin bluesrock-huuruisen tulkinnan pariin. Haiskahti se sitten retroilulta tai ei, X:n kaltaisia rennompia biisejä kuulisi mieluusti useampiakin.