Pitkän laulajanuran tehneen Ville Laihialan halu keskittyä kitaraan Poisonblackin ensimmäisellä levyllä oli ymmärrettävä. Välillä tekee taatusti mieli hiipiä sivuun keulamiehelle varatusta valokeilasta. Karismaattisia esiintyjiä ja oman tunnistettavan tyylinsä luoneita laulajia ei kuitenkaan ole tarkoitettu seisomaan rivistössä. Heidän paikkansa on edessä käsittelemässä yleisöä ja näyttämässä, mistä bändi on tehty. Laihialan myöntyminen lauluvastuuseen Poisonblackissä on oikea, uraa eteenpäin vievä päätös.
Lust Stained Despair soi Escapextacya raskaammin. Musiikissa on nyt kautta linjan kirpeämpi tunnelma, joka yhdessä levyn nimen sanakolmikon kanssa tuo ennemmin mieleen himon vääristämät takaa-ajokohtaukset Basic Instinct -leffassa kuin debyytin goottipoljennon. Riffit otetaan jymäkämmin, ja siltikin jätetään tilaa vaanivalle surulle ja pintaan pulpahtavalle tuskalle, jotka kulkevat Laihialan tunnusmerkkeinä hamaan loppuun asti. Sentenced-mallinen tukahduttava riutuminen ei kuitenkaan ole tämän levyn juttu, vaan Poisonblack keskittyy rokkaamaan.
Albumin siunaus ja kirous piilee tasavahvassa biisiaineksessa. Taso ei notkahda kertaakaan, mutta selviä piikkejäkään ei ole. Toisin sanoen biisit, jotka jättäisivät lähtemättömän mielikuvan yhtyeen persoonallisuudesta, puuttuvat tyystin.