Hakaniemessä on tuulista, koleaa ja pimeää – eletään siis ihan tavallista lumetonta helsinkiläistalvea. Rytmi-ravintolan peräpöydässä, kuumina höyryävien teekuppien äärellä, on onneksi aivan erilainen tunnelma.
Aikoinaan jokusen kivenheiton päässä asunut Anna Inginmaa on suorastaan hehkuvan hyvällä tuulella. Eikä syyttä: karismaattisena ja ilmeikkäänä tulkitsijana tunnetun artistin uusia väyliä aukova studioalbumi Yhdeksän elämää ilmestyy helmikuun lopussa.
Kyseinen levy pureutuu Inginmaan omaan tarinaan, ja hänen elämänpolkunsa vaiheiden läpikäymiseen menee hetki jos toinenkin. Ensin lähdetään Vantaalle.
Synnyit Vantaan Kuninkaanmäessä helmikuussa 1986. Millaisia muistikuvia sinulla on varhaislapsuudestasi?
– Meillä oli vanha ja tunnelmallinen hirsitalo. Ympärillä oli paljon luontoa, ja pidin seudusta kovasti.
Sinut adoptoitiin kahden kuukauden ikäisenä. Kertoisitko hieman perheestänne?
– Lapsia oli neljä. Kaksi adoptoitua, kaksi sijoitettua. Isäni ja äitini eivät olleet taiteilijoita, mutta kulttuuriin suhtauduttiin hyvin myönteisesti. Meillä kuunneltiin paljon musiikkia ja nautittiin muistakin taiteenlajeista. Olen onnekas, että pääsin niin mahtavaan perheeseen.
Miten oma taiteellisuutesi ja musikaalisuutesi alkoi ilmetä?
– Meidän mökki oli Juvalla. Aina kun mentiin sinne, juoksin ihan ensimmäisenä läheisen kallion päälle laulamaan. Naapurit todellakin huomasivat, kun me saavuttiin paikalle. Laulaminen tuli ensimmäisenä, mutta myöhemmin olen soittanut, tanssinut, maalannut, kirjoittanut ja säveltänyt.
– En missään vaiheessa ajatellut, että alanpa nyt taiteilijaksi, vaan esimerkiksi musiikki ikään kuin valitsi minut. Tarkoitan sitä, että taiteen tekeminen on sisäsyntyistä. Tämä voi kuulostaa kliseiseltä, mutta hyvin usein taiteilija elää ja hengittää omaa juttuaan – ja tekee sitä joka tapauksessa.
Onko tietynlainen juurettomuus muokannut sinua taiteilijana?
– Varmasti. En ole koskaan tavannut biologisia vanhempiani, joten siinä mielessä geneettinen juurettomuuteni on ihan konkreettista. Se on vaikuttanut monella tavalla. Olen aina ollut oman tien kulkija, eivätkä odotetut normit ole ohjailleet minua taiteen tekemisessä tai muussakaan elämässä. Voisin luonnehtia tätä myös niin, että toisinaan koen olevani pieni mysteeri itsellenikin.
Kuvat: Anna Inginmaan kotialbumi
Palataan vielä lapsuuteesi. Miten sinulle kerrottiin adoptiostasi?
– Olin kahdeksan, kun biologian tunnilla käsiteltiin ihmisen alkua. Kun pääsin kotiin, töksäytin tietenkin kysymyksen: ”Äiti, ootko sä synnyttänyt mut?” Lähdettiin sopivasti mökille, ja siellä vanhempani sitten kertoivat adoptiosta minulle ja siskolleni. Se oli tosi turvallinen ja liikuttava hetki.
– Nykyään moni on sitä mieltä, että adoptiosta pitäisi kertoa mahdollisimman varhain. En ajattele ihan samoin. Ainakin omalla kohdallani oli todella hyvä juttu, että sain tietää asiasta vähän vanhempana. Olin ehtinyt identifioitua adoptiovanhempieni lapseksi, eikä tieto enää laittanut elämäni peruspalikoita uusiksi.
Jatketaan musiikin äärelle. Mitä artisteja kuuntelit pikkutyttönä?
– Lapsena parhaita olivat Spice Girls ja Backstreet Boys. Kun menin yläasteelle, ajauduin musaa paljon syvemmin diggailevaan porukkaan ja löysin esimerkiksi Aretha Franklinin, Mary J. Bligen ja Stevie Wonderin.
– Olin harrastanut kilpatanssia kahdeksanvuotiaasta, mutta se jäi hiljalleen sivuosaan, kun musa alkoi viedä mennessään. Hyviä asioita alkoi tapahtua: pääsin musiikkiluokalle, sain roolin musikaalissa ja otin laulutunteja.
Sinut tunnetaan monipuolisena tulkitsijana, jonka leipälajina on jazz. Miten jazzmusiikki tuli maailmaasi?
– Neo soulin kautta. Kuulin kotibileissä Erykah Badua, ja hänen jazzvaikutteinen soulinsa soundasi ihan mielettömältä. Badu myös scattasi – improvisoi – ja se laajensi tajuntaani entisestään.
– Aloin tutustua Baduun ja hänen uraansa saman tien. Se aukaisi uusia polkuja ja löysin Billie Holidayn kaltaisia uranuurtajia. Mustan rytmimusan maailma alkoi viedä mennessään ihan täysin.
Olet itsekin opetellut scattaamaan. Mistä taidossa on kysymys?
– Scattaaminen vaatii musikaalisuutta ja tekniikan hallintaa, ja siinä pitää heittäytyä musiikin virtaan täysillä ja pelottomasti. Kun scattaan, laulu on ikään kuin yksi instrumenteista. En siis ainoastaan tulkitse säkeistöjä ja kertsejä, vaan heittäydyn harmonioiden vietäväksi.
– Toiminta voi myös olla vastavuoroista ja kommunikatiivista: joku bändin muusikko soittaa fraasin, ja minä scattaan vastauksen samoja teemoja hyödyntäen. Scatin avulla voi todellakin tarkastella, mihin kaikkeen ihmisääni taipuu.
– Kun aloin treenata scatia, kuuntelin esimerkiksi Miles Davisin ja John Coltranen sooloja. Tutkin teemojen, melodioiden ja harmonioiden äärellä, mitä vaikkapa trumpetti tekee ja miten saisin ammennettua siitä omaan tekemiseeni.
Olet vieraillut vuosien mittaan isojen kokoonpanojen projekteissa. Avaisitko hieman näitä kokemuksia?
– Onnekseni olen saanut tehdä yhteistyötä muun muassa Vantaan Viihdeorkesterin, UMO Helsinki Jazz Orchestran ja Kymi Sinfoniettan kanssa. Jälkimmäisestä täytyy mainita, että olihan se aikamoinen unelmien täyttymys, kun päästiin esiintymään jazztriolla sinfoniaorkesterin kanssa.
– On selvää, että nämä jutut ovat vieneet minua tekijänä eteenpäin ja vahvistaneet lavapresenssiäni. Kun kyseessä on iso kokoonpano, solistin täytyy uskaltaa olla todella vahvasti läsnä.
Ensimmäinen albumisi Nämä kujat ilmestyi 2011. Millainen kokemus sen tekeminen oli?
– Idea syntyi, kun juttelin pitkäaikaisen ystäväni kitaristi Veikki Virkajärven kanssa. Nauhoitettiin sitten levyllinen jatsahtavaa ja folkahtavaa omaehtoista musaa, eikä biiseissä välttämättä ollut edes kertosäkeitä.
– Kun albumi oli valmis, me tarjottiin sitä Suomen Musiikille ja Universal Musicille. Nyt se tuntuu varsin… sympaattiselta ratkaisulta. Oltiin siis vähän yli parikymppisiä ja mentiin maailman suurimman levy-yhtiön toimistolle, että haluaisitteko julkaista tällaisen hyvinkin epäkaupallisen laulelma-albumin.
Kauppoja ei tullut?
– Ei. Mutta asioita alkoi kuitenkin tapahtua, sillä Suomen Musiikin pomo Kari Hynninen halusi julkaista tekemämme Syysvalssi-biisin. Myöhemmin se päätyi myös Klikkaa mua -televisiosarjaan.
– Kun ei saatu koko levylle julkaisijaa, tehtailtiin cd-r-kopioita omin päin. Sitten kuljin Kallion katuja baskeri päässä ja kauppasin albumia ohikulkijoille. Levyä ei ole saanut vuosikausiin mistään, mutta itselläni taitaa olla vielä jokunen kopio.
Miten päädyit mukaan The Voice of Finlandiin?
– Hynniseltä tuli puhelu: ”Anna, Suomeen on tulossa tv-formaatti, jossa etsitään hyviä laulajia. Kiinnostaisiko?” Olin aluksi hyvinkin epäileväinen, mutta lähdin sitten mukaan. Kaiken kaikkiaan se oli hyvinkin valaiseva kokemus. Kun lauloin nyrkkeilykehässä Saara Aallon kanssa, tajusin olevani mahdollisimman väärässä paikassa. En kuitenkaan häpeä tai kadu sitä, sillä virheistä kannattaa ottaa opiksi.
– Universal Musicilla työskennellyt Riku Mattila olisi ollut kiinnostunut yhteistyöstä, mutta itse taas olin epäileväinen tuottajatiimin ja biisintekijöiden suhteen – minulle ajatellut kappaleet eivät tuntuneet omilta. Orastava yhteistyö Universalin kanssa loppui sitten siihen. Uran luominen ilman vaikutusvaltaisen firman tukea on toki monin tavoin haastavampaa, mutta minulla ei ollut silloinkaan vaihtoehtoja. Halusin tehdä juttuja omaehtoisesti.
Kuvat: Anna Inginmaan kotialbumi, Juha Metso
Sitten käynnistyi yhteistyö Kauko Röyhkän kanssa. Miten kuvio meni?
– Olin julkaissut mainitun runofolklevyn, ja seuraavaksi halusin tehdä jotain vähän särmikkäämpää. Eräässä Universal-palaverissa Riku tuli sitten maininneeksi, että monet säveltävät artistit käyttävät ”tekstisparraajaa”. Koska tiesin Rikun ja Kaukon tunteneen toisensa pitkään, heitin ehdotuksen, että työskentely Kauko Röyhkän kanssa voisi olla kiinnostavaa.
– En tuntenut Kaukoa lainkaan, ja ajatus yhteistyöstä tuntui jännittävältä ja kiinnostavalta. Ajattelin myös niin, että joko tämä menee täysin metsään tai sitten siitä tulee hieno juttu.
Millainen ensitapaamisenne oli?
– Menin Kaukon työhuoneelle Töölöön. Myös Riku oli paikalla hetken verran: ”Tässä on Kauko, tässä on Anna. Mä lähdenkin tästä nyt omalle toimistolle. Tehkää hyvää musaa!”
– Kauko ilmoitti saman tien, ettei ole kiinnostunut harmittoman valtavirtapopin tekemisestä. Totesin, etten ole minäkään. Ja niin vain yhteistyö alkoi toimia ja uusia biisejä syntyi hyvällä tahdilla. Useimmiten se meni niin, että minä valmistelin sävelen ja Kauko duunasi tekstin.
Vuonna 2016 ilmestynyt Huominen on uni oli sinun, Röyhkän ja Hypnomenin yhteislevytys. Miten kitaristi Pekka Laineen kipparoima Hypnomen tuli mukaan kuvioihin?
– Elettiin kevättä 2015, kun Kauko kertoi visiostaan. Hän oli nähnyt Hypnomenin livenä ja kehui bändiä vuolaasti. Kauko oli saanut myös ajatuksen, että Hypnomenissä pitäisi olla mies- ja naislaulaja.
– Päätettiin sitten kokeilla tätä juttua, ja tapasin Pekan Kaapelitehtaalla. Juteltiin hetken aikaa, ja kohta mentiin treenikämpälle. Huominen on uni -levyn avausbiisiksi päätynyt Hietsu syntyi samalta istumalta. Kun albumi sitten ilmestyi, se sai hyvän vastaanoton, ja tehtiin reilusti keikkoja klubeilla ja festareilla.
Jazz saattoi tuolloin jäädä hetkeksi taka-alalle, mutta se oli väliaikaista. Iso pyörä lähti pyörimään talvella 2018, kun käynnistit oman jazzklubin kulttuuritehdas Vernissassa. Miten tämä juttu sai alkunsa?
– Asuin Vernissan naapurissa, ja eräänä päivänä menin sinne kahville. Tajusin saman tien, miten mainio paikka se on. Samalla mieleeni nousi ajatus jazzklubista. Vähän myöhemmin esittelin ideani Vernissan väelle, ja hekin innostuivat ajatuksesta.
– Klubi-iltojen taustalla oli idea nimekkäiden artistien ja jazzin tuomisesta yhteen. Jazz on aina viihtynyt vähän omassa poterossaan, ja sitä leimaa edelleenkin tietynlainen elitismi ja vakavuus. Klubin yhtenä tavoitteena olikin saada jazzille uusia ystäviä ja ylipäänsä madaltaa kynnystä tulla jazzhenkiselle keikalle. Käytännössä homma toimi niin, että kutsuin vieraakseni tunnetun artistin, jonka tuotantoa esitimme uusina jazzsovituksina. Klubien tuottajana minulle oli selvää, että halusin luoda mahdollisimman arvostavan ilmapiirin jokaiselle paikalle tulleelle taiteilijalle.
Keitä artisteja saapui vieraaksi?
– Muun muassa Samuli Putro, Paleface, Tuure Kilpeläinen ja tietysti Kauko. Mutta yhtä lailla siellä kävivät oopperalaulaja Laura Pyrrö ja burleskitaiteilija-laulaja Lady Laverna. Monet klubit olivat loppuunmyytyjä, ja palaute oli mielettömän hyvää niin yleisön kuin kollegojenkin suunnalta. Esimerkiksi Putro kertoi, ettei todellakaan lähde mukaan läheskään kaikkiin juttuihin, mutta tästä klubista oli tullut hyvä fiilis saman tien. Iltamien järjestäminen on nyt tauolla, mutta ehkä ne saavat joskus jatkoa.
– Klubiin liittyy sellainenkin hieno puoli, että kasasin sinne housebändin, josta muovautui oma jazzyhtyeeni. Pianisti Arto Ikävalko, basisti Joonas Tuuri ja rumpali Ville Luukkonen ovat mielettömän innokkaita ja taitavia muusikoita.
Sinä ja yhtyeesi ette todellakaan laiskotelleet, sillä nimeäsi kantanut jazzalbumi ilmestyi jo vuonna 2020. Mitä kertoisit tästä levystä?
– Olin ehtinyt haaveilla oman jazzlevyn julkaisemisesta pitkän aikaa, mutta silti kyse oli enemmän intuition seuraamisesta. Juuri sellainen albumi tuntui siinä hetkessä täsmälleen oikealta, ja sitten se tehtiin.
– Noin puolet levyn sävellyksistä ja sanoituksista on omaa käsialaani. Sen lisäksi mukaan tuli muun muassa Seppo Kantosen sävellyksiä ja Timo Kiiskisen tekstejä. Olin hirveän otettu, että tällaiset legendat tekivät minulle kappaleita. Samalla minua ilahdutti, että kuulijat alkoivat ymmärtää yhä paremmin, etten ole ainoastaan laulaja vaan myös musiikintekijä.
Vuonna 2022 ilmestyi ep Film Noir. Se ei tullut sikäli yllätyksenä, että monissa kappaleissasi on vahvoja elokuvallisia sävyjä. Miten ep sai alkunsa?
– Kävin kesällä 2021 Stanley Kubrickin valokuvanäyttelyssä ja katsoin samaan syssyyn Vertigo-elokuvan – taas vaihteeksi. Seuraavaksi päätin tehdä ep:n, joka huokuu mustavalkoista film noir -tunnelmaa: sateisia New Yorkin katuja ja Rita Hayworthin kaltaisia femme fatale -hahmoja tähän aikaan siirrettynä.
Mitkä ovat omia suosikkielokuviasi tai -kohtauksiasi?
– Voi, niitä on niin paljon. Rakastan esimerkiksi Wes Andersonin leffoja. Woody Allenilla on monia hienoja teoksia. Kohtauksista ikkunalaudalla istuskeleva Audrey Hepburn laulamassa Moon Riveriä elokuvassa Aamiainen Tiffanylla on koskettava.
Viime vuosina julkaisutahtisi on ollut hyvinkin tiivis, ja alkuvuodesta 2024 ilmestyi sinun ja Hypnomenin yhteisalbumi Maailma katoaa. Mihin Kauko Röyhkä jäi?
– Kauko näki, että minusta ja Pekasta tuli niin saumaton työpari jo Huominen on uni -levyn myötä, että hän kehotti meitä jatkamaan yhteistyötä ilman häntä. Kauko oli oikeassa, sillä minun ja Pekan ja samalla koko Hypnomenin välille on muodostunut ihan omanlainen side ja tunnelma.
– Maailma katoaa lähti hahmottumaan hiljalleen jo 2019, mutta levyn tekeminen oli monestakin syystä todella hidasta. Elettiin koronavuosia, ja joku meistä tuntui olevan aina kipeänä. Toki Pekalla ja minulla oli myös muita duuneja. Mutta kun albumi sitten viimein ilmestyi, fiilis oli ihan hillittömän hyvä. Ja aivan kuten Huominen on uni -levynkin jälkeen, kierrettiin taas ahkerasti ja esiinnyttiin esimerkiksi Flow’ssa, Pori Jazzeilla ja vaikka missä.
Ennen kuin mennään uuden sooloalbumisi äärelle, käydään kaukaisilla mailla. Olet nimittäin esiintynyt Suomen ja muutamien muiden Euroopan maiden lisäksi myös Perussa. Millainen reissu se oli?
– Aivan huikea, kuten ehkä voi arvellakin. Esiinnyin Europe Jazz Festival -tapahtumassa paikallisessa kulttuurikeskuksessa arviolta kolmellesadalle ihmiselle. Saatoin muuten hyvinkin olla ensimmäinen artisti, joka on laulanut Limassa suomenkielisiä jazzbiisejä. Monet paikalliset tulivat ilokseni sanomaan, että suomi kuulostaa laulettuna kauniilta.
– Kävin myös Machu Picchulla, ja se oli varmaan vaikuttavin kokemukseni ikinä. Ne trooppiset vuoristometsät, uskomattomat vuoret ja inkojen ikivanha kulttuuri… Fiilikset olivat niin uskomattomia, että niitä on vaikea pukea sanoiksi. Jos heittäydytään vähän filosofisemmaksi, niin siellä pystyin aistimaan turvaa, syvää viisautta ja yhteyttä maailmankaikkeuteen. Jo paikallisten ihmisten muinaisista ajoista periytyvä luontoyhteys oli hyvin koskettavaa.
Kuvat: Anna Inginmaan kotialbumi, Mikko Linsiö
Millainen on oma luontoyhteytesi?
– Pyrin ylläpitämään sitä mahdollisimman tiiviisti. Käyn esimerkiksi halaamassa puita, ja sen konkreettisempaa esimerkkiä ei varmaan löydy.
Mitä muita asioita teet oman ja ympärilläsi olevien hyvinvoinnin eteen?
– Meditoin ja tanssin säännöllisesti. Toisinaan menen kylpyyn ruusun terälehtien sekaan. Kotonani on suojaavasta energiasta tunnettuja kiviä, muun muassa ruusukvartsia ja ametisteja. Monenlaiset rituaalit kuuluvat ihan normaaliin elämään, mutta niiden vaikutus voi olla hyvinkin voimakas.
– Toisaalta myös esiintyminen on minulle niin kutsuttua valotyötä: parantamista ja hyvän energian vaihtoa. Kun olen lavalla, se itse asiassa tarkoittaa minulle paljon enemmän kuin vain laulamista. Kun menen estradille ihmisten eteen, katson heitä silmiin ja kerron tarinoita. Se on myös haavoittuvainen tila, sillä tunnen vahvasti yleisön energian – monenlaisen energian.
Tänä vuonna nouset lavoille esittämään uuden Yhdeksän elämää -studioalbumisi materiaalia. Kyseessä on ensimmäinen poplevysi. Vai onko?
– Onhan se, mutta albumi ei kuulosta sellaiselta kuin nykypoplevyn oletetaan soundaavan. Kokonaisuutta voisi kuvailla ehkä osuvammin niin, että se on ”jazzin parissa marinoituneen laulajan ja biisintekijän ajaton ja elokuvallinen poplevy”. Albumi on tunnelmaltaan laaja, ja sillä mennään Älä soita -kappaleen ranskavaikutteisesta barokkipopista Lemmenmaljan voodooiskelmään ja hyvinkin riisuttuun tulkintaan.
Milloin levyn valmisteleminen alkoi?
– Vuonna 2024, kun Maailma katoaa -albumi oli julkaistu. Minulla oli iso pino pianolla tehtyjä kappaleita, ja ajatus vähän erilaisesta soololevystä alkoi versoa. Päätin jo varhain senkin, että nyt laitetaan musiikillisesti – ja muutenkin – kaikki peliin. Että syödään lähivuodet sitten kuvaannollisesti sanottuna kaurapuuroa, mutta nyt ei säästellä yhtään. Kaiken kruunuksi sain onneksi mukaan myös toivomani jousitrion!
– Yhteistyö Pekka Laineen kanssa jatkui, mutta tällä kerralla fokus on luonnollisesti aiempaa enemmän minussa. Pekan kautta kuvioihin tuli myös huikea tuottaja Antti Vuorenmaa. Muun muassa J. Karjalaisen, Arpan ja Lyytin kanssa erilaisia yhteistöitä tehnyt Vuorenmaa tajusi heti, mistä tässä levyssä on kysymys. Kaiken kaikkiaan tehtiin ihan hirveästi töitä, mutta lopputulos on sen arvoinen.
Onko levyltä nostettavissa joitain avainbiisejä?
– Yksi tärkeimmistä kappaleista on Kuolleen naisen kengät. Se on omalla tavallaan valoisa biisi, vaikka tekstin aihe onkin vakava. Sain pari vuotta sitten diagnoosin, joka todellakin pisti miettimään elämän rajallisuutta. Lopulta selvisin säikähdyksellä, mutta halusin ehdottomasti käsitellä tätä teemaa – kuolemattomuuden illuusiota – ja muita henkilökohtaisia aihepiirejä uusissa kappaleissani.
Olet ollut säveltämässä kaikkia uuden albumin biisejä, ja sanoituspuolella olet tehnyt yhteistyötä monien eri kirjoittajien kanssa. Esimerkiksi mainittu Kuolleen naisen kengät on Finlandia-palkitun Rosa Liksomin käsialaa. Miten yhteistyönne sai alkunsa?
– Rosa on käynyt keikoillani ja tykännyt kovasti. Kun asia valkeni minulle, olin tosi otettu. Että Rosa Liksom diggaa!
– Olemme puhuneet yhteistyöstä jo aiemmin. Nyt sitten lähetin Rosalle uuden kappaleen demon ja kuvailin omia tunnetilojani sen suhteen. Sitten hän kirjoitti sanoituksen, ja sehän on aivan nerokas.
Jääkö jazzurasi nyt tauolle?
– Ei. Teen jatkossakin monenlaisia jazzkeikkoja. Keikkojen ilmoituksista voi päätellä paljon, sillä esitän uutta popimpaa materiaalia Inginmaana, kun taas jazzpuolen jutut jatkuvat artistinimellä Anna Inginmaa. Lisäksi jatkan yhteistöitä monen tahon kanssa ja toimin vierailevana solistina erilaisissa paikoissa ja yhteyksissä. Pohjimmiltaan kyse on siitä, että uusi albumi laajentaa artistikenttääni entisestään.
Millaisia unelmia tai tavoitteita sinulla on?
– Jos katsotaan hyvin kauas tulevaisuuteen, näen itseni Portugalissa. Minulla on oma jazzklubi, jossa laulan punaviinilasi kädessä illasta toiseen. Tämä on minulle kutsumus ja elämäntapa, ja tulen tekemään musiikkia ja laulamaan niin kauan kuin henki pihisee.
19. joulukuuta
Ravintola Rytmi, Helsinki