Sufjan Stevensin tähänastinen ura tiivistyy teema-albumeihin Michigan (2003) ja Illinois (2005). Noiden kahden levyn aikoihin Stevens oli useimpien musiikkimedioiden loisteessa ja hänestä povattiin vakiintunutta huippunimeä kapealle indie-eliitin kentälle. Toisin kuitenkin kävi: innostus ei hyvistä levyistä huolimatta kantanut pitkään ja vähintäänkin vaikeaksi tilanteen teki viideksi vuodeksi äitynyt julkaisutauko.
Nyt hiljaisuus on kuitenkin päättynyt. Carrie & Lowell on Stevensin paluu rikospaikalle, eli herkän ja folksävytteisen kitarapopin maailmaan. Ei taustabändiä, ei suuria sovituksia eikä massiivista tuotantojälkeä, ainoastaan mies pysäyttävän äänen ja kitaransa kanssa. Vertailu Nick Draken kaltaiseen ikoniin saattaa ensi alkuun tuntua väärältä, mutta jos jätetään laskuista pois varhaisen kuoleman mukanaan tuoma legendahöttö, niin rinnastukselle on varmasti pohjaa.
Maailma hukkuu muoviseen, teolliseen ja sieluttomaan musiikkiin, jonka kertakäyttöarvo tuskin edes ylittää sen aiheuttamia tuotantokustannuksia. Tässä yhtälössä Sufjan Stevensin kaltaiset, yhä harvinaisemmaksi käyvät käsityöläiset nousevat entistä kovempaan arvoon.
