Levyarvio: Viiden levyn matka menetyksen läpi – Sufjan Stevensin viimeisin sielunmessu on järkälemäinen

Sufjan Stevens
Convocations
Asthmatic Kitty

Äitinsä kuoleman jälkeen Sufjan Stevens työsti lapsuutensa kipupisteet pysäyttäväksi Carrie & Lowell -albumiksi (2015). Convocations on puolestaan omistettu taiteilijan viime vuonna menehtyneelle isälle. Sanomaltaan tämänkertainen sielunmessu pysyy huokoisana, mutta olomuodoltaan se on järkälemäinen. Viidelle levylle sirotettu teos sisältää kaksi ja puoli tuntia musiikkia, joka kuljettaa systemaattisesti menetystä seuranneiden mielentilojen läpi.

Aidon surun tavoin albumi tarjoaa liki ylittämättömän haasteen. Instrumentaaleista koostuva massiivi rakentuu herkeämättä humisevasta ambienssista, joka kuulostaa sekä spontaanilta että keskittyneeltä. Lohduttomuuden ja ristiriitojen sijasta levyillä vallitsee avaruudellinen rauha, joka laajenee hiljalleen aavemaiseksi tyhjyydeksi. Dissonanssia kokonaisuuteen luo lähinnä kehystys: vieraannuttavan symmetriahakuinen pyrkimys jäsentää keskenään risteäviä ja muodottomia tuntemuksia tasamittaisiksi osioiksi.

Vaikka ilmaisun prosessuaalisuus tuo Stevensin lähelle, pysyy hänen surunsa etäällä. Niinpä albumi hahmottuu ennen kaikkea julkisena tekona, jonka koherenssi peittää alleen mahdollisuuden välittää jotakin kouriintuntuvampaa. Välillä äänten syrjässä häivähtää sentään eksynyt yksinäisyys. Se on Convocationsin voimakkain kuva.