Tätä albumia on helppo vihata. Ensimmäisen taustamusiikkina tehdyn kuuntelun perusteella itseänikin The Age Of Adzin hälyisä ja tarttumapintaa välttelevä äänikuva lähinnä ärsytti. Amerikkalainen Sufjan Stevens on rakentanut maineensa kunnianhimoisten konseptialbumien ja yltäkylläisten äänikuvien varaan, mutta aina keskiössä ovat olleet klassisen kauniit melodiat ja isot mutta inhimillistä lämpöä hehkuvat sovitukset.
Michiganin ja Illinoisin osavaltioille omistetut albumit olivat sinfonisen popin juhlaa ja Seven Swans -levy puolestaan herkkää ja maanläheistä folkia. Kaunista pariminuuttista aloitusraitaa lukuunottamatta The Age Of Adz on jotain varsin muuta. Ylitsepursuava musikaalisuus ja täyteen ahdetut, monikerroksiset sovitukset ovat edelleen läsnä, mutta muuten Sufjan on toden teolla lähtenyt seikkailemaan elektronisten soundien ja psykedelian maailmaan. Se ei tee albumista helposti lähestyttävää, mutta ehdottomasti palkitsevan, jos haasteen malttaa ottaa vastaan.
Sufjan on tehnyt teoista kunnioitettavimman eli haastanut itsensä. The Age Of Adzilla hän ei ole tinkinyt tuumaakaan sävellyksien haastavuudesta, mutta on laajentanut ilmaisuaan sekä soitinarsenaalin että soundien ja sovitusten osalta. The Age Of Adz on kiehtova albumi, jossa riittää pureskeltavaa pitkäksi aikaa, mutta paikoin kokonaisuus tuntuu käyvän tarpeettoman raskaaksi. Äänikuva on niin täynnä, että ähkyn vaara on jatkuvasti läsnä, ja onhan albumi 75-minuuttisena yksinkertaisesti liian pitkä.
Levyn päättävä 25-minuuttinen Impossible Soul on upea matka läpi suhinoiden, vocoder-laulujen ja uljaiden melodioiden, mutta eepos olisi tehonnut paremmin vaikka omana julkaisunaan kuin muutenkin vaikeasti läpäistävän albumin finaalina.
