Levyarvio: Sufjan Stevens keskittyy pelkkiin tummiin sävyihin – The Ascension kaipaisi hieman oivaltavaa hauskuutta

Sufjan Stevens
The Ascension
Asthmatic Kitty

Järkälemäinen America-single harhautti. Heräsi odotus, että taidepopin kultapoika Keskilännestä tekisi taas jotain mieletöntä. 12-minuuttinen riekaleinen fresko osoittautui kuitenkin Sufjan Stevensin uutuuslevyn villeimmäksi osuudeksi. Elektronisella soinneilla poreileva albumikokonaisuus huipentuu päätösnumeroon, mikä sinänsä on rohkea veto aikana, jota pidetään täysin keskittymiskyvyttömänä.

Matka maaliin ei ole vailla jännitystä. Stevens osaa rakentaa hurjalla sävyvalikoimalla ryyditettyä musiikkia, myös elektronisen popin kaapuun kiedottua lajia. Hän on kekseliäs, rohkea ja ajassa kiinni. Viimeksi mainittu ansio ei välttämättä ole pelkästään hyvästä.

Tuotteliaan ja aktiivisesti uutta musiikkia puskevan taiteilijan kohdalla ei ehkä ole järkevää tai oikein peilailla nykyhetkeä menneeseen, vuosien takaisiin tekemisiin. The Ascensionin elektronisen pulputuksen ja digitaaliharsoilun keskellä mieleen hiipii Stevensin mestariteos Illinois (2005). Se tuntui omassa ajassaan ainutlaatuiselta musiikilta. Nyt Sufjan Stevens on yksi sankasta joukosta. Hänen musiikkinsa istuu ympäröivän maailman normistoon kuin nakutettu. Kunnianhimoisen popTAITEILIJAN kuuluu tehdä jotakin tämäntapaista.

Korvataan herkullisesta pidättelystä estottomaan euforiaan laukeava menneen maailman popdramaturgia aavemaisella melankolialla, joka ei meinaa hellittää millään.

Standardi on ollut sama jo tovin – niin hip hopin älykkäämmällä laidalla kuin koneindien puolella. Luodaan hiipiviä jännitteitä, jotka eivät meinaa koskaan kunnolla purkautua. Leijutaan ja uhkaillaan, muttei toteuteta lupausta räjähdyksestä. Korvataan herkullisesta pidättelystä estottomaan euforiaan laukeava menneen maailman popdramaturgia aavemaisella melankolialla, joka ei meinaa hellittää millään. Kerrotaan musiikilla yksinäisyydestä ja todellisuuden pirstaleisuudesta – riippumatta siitä, mistä lauluissa kirjaimellisesti ottaen lauletaan. Lyödään äänikuvaan haavoja ja säröjä, jottei pop tuntuisi liian popilta.

Sufjan Stevensin vakuuttavasti toteutettu tummien sävyjen kavalkadi loksahtaa ympäröivän popkentän palapeliin juuri yleistunnelman puolesta. Popin ja taidetaiteen välimaastossa seikkailevan kuuluu tuottaa arvaamattomasti poksahtelevaa mutta ennen kaikkea vellovan älykästä surumusiikkia. Näillä mennään, kunnes joku osaa palauttaa oivaltavalla ja tuoreella tavalla hauskuuden popin edistykselliselle laidalle.