Popmusiikin ambivalenteimpia asioita on fanien suhtautuminen suosikkiartistiensa muutokseen ja uudistumiseen. Kyllä, saat seikkailla ja keksiä itsesi uudelleen. Tietenkin voit tehdä hämäriä sivuprojekteja.
Kunhan vain palaat takaisin, ja mieluummin ennemmin kuin myöhemmin.
Juuri siksi Javelin ilahduttaa: 2000-luvun USA-indien valloittavin artisti, hurmaavan höpsöllä tavalla suuruudenhullu Sufjan Stevens on palannut taiteensa koskettavimpaan ytimeen.
Ei hän ole varsinaisesti poissa ollutkaan. Viime vuosina Sufjan on julkaissut sekalaisia yhteistyöalbumeita, balettisoundtrackin, 50-raitaisen new age -instrumentaalijöötin ja mitä vielä. Muutamat niistä ovat olleet vieläpä onnistuneita.
Oi, kuinka rohkea ja monipuolinen taiteilija!
Samaan aikaan me olemme kuitenkin kuunnelleet harrasta Seven Swansia (2004) ja etenkin sydämet ikuisesti varastanutta Carrie & Lowellia (2015) odottaen kärsivällisesti, milloin se lämpimiä folksävelmiä taikova laulaja-lauluntekijä palaa.
Täällä hän nyt on, ja se tuntuu ihmeellisen hyvältä. Javelin on valtavan kaunis, välittömästi ystävältä tuntuva albumi. Se todistaa, että Suf-jan Stevens on poikkeuksellisen huolellinen lauluntekijä. Jokaisen tahdin jokainen melodialinja on juuri eikä melkein paikallaan. Nuotit ääniksi muuttavista sovituksista puhumattakaan.
Sufjanin suloisen melodiakielen takia hänen voisi luulla laulavan kehtolauluja.
Keskiössä on Sufjanin tunnistettava arpeggionäppäilty akustinen kitara ja kuin korvan juuressa kuiskiva laulu. Kotistudiossa äänitettyjen mutta tuotannoltaan rikkaiden makuukamaripopkappaleiden äänikuvassa tapahtuu paljon. Sovitukset vaihtelevat ääri-intiimeistä yltäkylläisiin – ja näin käy jo levyn kahden ensimmäisen minuutin aikana.
Levy alkaa henkäyksellä, jonka jälkeen sanat ”Goodbye evergreen, you know I love you” leijailevat ilmoille niin vaivattomalla melodialla, että tuntuu kuin Sufjan puhaltelisi tällaisia sävelmiä jokaisella uloshengityksellään. Sitten hauraana alkanut kappale puhkeaa täyteen ääniä, värikkääksi kukkakimpuksi.
Sama temppu tapahtuu muutamaa minuuttia myöhemmin Sufjanin lumoavimpien kappaleiden joukkoon kipuavalla Will Anybody Ever Love Mella, sekä monta muutakin kertaa Javelinin aikana.
Olisi vääryys yrittää suitsia Sufjanin seikkailuhenkeä. Javelin ei nimittäin ole paluu mihinkään yksiselitteisesti vanhaan.
Sufjanin suloisen melodiakielen takia hänen voisi luulla laulavan kehtolauluja. Se loi tehokkaan kontrastin kuolemantäyteiselle Carrie & Lowellille, ja nytkin sävelten herttaisuus saa sanoituksissa pilkottavan melankolian, yksinäisyyden ja surun tuntumaan entistäkin ravistelevammalta. Kokonaisuudesta jää kuitenkin lohdullinen olo. Will Anybody Ever Love Me? -pyyntö tuntuu sisältävän uskon myönteiseen vastaukseen, ja Shit Talkin ”I don’t wanna fight no more” -mantra on ennemmin optimistinen toive kuin vastakaiuton anelu.
Albumi päättyy potentiaaliseen tyylirikkoon. Miksi ihmeessä näin persoonallinen ja vahva säveltäjä haluaa lopettaa levynsä coveriin? Vaan ei huolta: Neil Youngin There’s A World on sovitettu niin erehdyttävästi originaali-Sufjanin kuuloiseksi, että läpeensä tuttu alkuperäisversio häipyy saman tien mielestä.
Niin ihanalta kuin albumin herkän täyteläinen folk muutaman vuoden tauon jälkeen tuntuukin, olisi kuitenkin vääryys yrittää suitsia Sufjanin seikkailuhenkeä. Javelinkaan ei nimittäin ole paluu mihinkään yksiselitteisesti vanhaan.
Autereisena hönkivät synat, new age -perkussiot ja siellä täällä päätään nostavat elektroniset rytmit eivät olisi tässä ilman kaikkia niitä näennäisiä sivupolkuja. Jokaiselta retkeltään Sufjan Stevens on omaksunut jotain pysyvää, ja niin rakentuu kierros kierrokselta kiehtovampi ja omalaatuisempi taiteilija.
Taiteilija, joka on jälleen tehnyt uransa kiehtovimman albumin. Tuskinpa viimeistä kertaa.
